Kotileikki

Raskainta minulle on jatkuva eroaminen. Se, että hän tulee vain taas kohta lähteäkseen. Tarkoittaa tietenkin pelkkää hyvää ja tulee (ymmärrykseni ja tietämykseni mukaan) ensisijaisesti lapsen vuoksi, mutta silti. 

Tiedättekö minkälainen ilme on koiralla kun se jää rysän päältä kiinni pureskeltuaan eteisen maton riekaleiksi? Juuri se anteeksipyytävä ja katuva katse? Mieheni perusilme. Se on jo niin ”perus” ettei se merkitse enää mitään, se jo ärsyttää. 

Hän tuli eilen ja oli iltapäivän. Ei ollut rentoa ja helppoa, syy varmaan minussa, sen verran ärsyyntynyt olin edellisistä ohareista ja ylipäätään kaikesta. Oltiin vähäpuheisia eikä todellakaan päädytty sänkyyn – olen tuosta jopa hieman ylpeä, mutta suupieleni herpes saattaa olla kohtalaisen iso ”turn off”, väittäisin. Lähtiessä hän tuli vielä lähelle ja halasi enkä jaksanut hymyillä, vaan katsoin häntä silmiin ja hiljaa sanoin ”olet ääliö”. 

Sillä hän on. Tämä erilleen muutto on ollut virhe. Viikko toisensa jälkeen yhteenpaluun mahdollisuus tuntuu pienemmältä ja pienemmältä. Mun katkeruuteni ja väsymykseni kasvaa päivä päivältä. Ongelmat ei häviä – ja miksi voisivatkaan kun minusta tuntuu ettei niille ole yritetty tehdä mitään!? Se, että hänen ahdistumisensa vaati hänen poislähdön perheen luota, aiheutti sen että jos hän nyt itse voi jossain määrin paremmin niin perhe voi huonommin. 

Miten voin ikinä päästä yli tästä, että hän lopetti rakastamasta minua ja halusi pois luotani? Miten voin toipua siitä että hän hylkäsi minut? 

Hänen piti olla tulossa tänään yöksi. Olen itsekin illan ja yön kotona, mutta koska sairastuin enkä menekään huomenna töihin, hän mahdollisesti ottaakin tytön luokseen. Jotenkin tuntuu järkitasolla paremmalta idealta. Kotileikki luo mulle vain valheellisen toiveunen josta on taas niin rankkaa herätä todellisuuteen.