Mitä ihmettä teen seuraavaksi?!
Jatkuva torjutuksi tuleminen ja tunne siitä, ettei minulla ole merkitystä, saa minut ärtyneeksi, vihaiseksi ja häijyksi. Mieheni nimittää sitä kiukutteluksi jota kykenee vain vaivoin sietämään tai ottamaan vastaan suuttumatta. Hänen suuttumisensa saa minut tuntemaan, ettei tunteillani ole väliä enkä saisi ilmaista niitä tai että minun kuuluisi vaan kiltisti alistua odottamaan kohtaloani. Asetelma on mitä suurimissa määrin epäreilu ja ahdistava, ahdistavaksi sen tunnemme molemmat.
Järkeni on sanonut minulle jo jonkin aikaa, ettei meidän avioliiton jatkuminen ole enää todennäköistä. Tukijoukkoni ovat tolkuttaneet minulle koko ajan, että minun on alettava ajattelemaan omaa parastani, keskityttävä omaan hyvinvointiini ja ymmärrettävä laskea irti. Omat ajatukseni ovat täysin kahdenjakoiset, osa minusta tahtoo lopettaa tämän kärsimisen, osa taas tahtoo uskoa että aika parantaa ja meillä on vielä toivoa. Luovuttaminen tuntuu epäonnistumiselta, ja kukapa tahtoisi vapaaehtoisesti epäonnistua jossain näin merkittävässä. Tunnen olevani vastuussa suhteemme onnistumisesta en vain itselleni, mutta myös lapsellemme, sukulaisille ja ystäville.
Jos hän palaisikin takaisin luoksemme, pystyisinkö ikinä antamaan anteeksi ja ravistautumaan irti katkeruudesta? Pystyisinkö onnellisuuteen jossa ei tunneta pelkoa siitä, että ensimmäisen riidan – sillä parisuhde-elo ilman riitelyä on utopia – koitettua hän taas pakkaa tavaransa ja katoaa? Hän ei ole luvannut minulle palaavansa, päinvastoin huomaan hänellä olevan suunnitelmia hyvinkin pitkälle eteenpäin lähtien siitä asetelmasta, että asumme erillään. Kaikenlaiset toivonrippeitä tuovat teot ovat hävinneet.
Viimeisen kolmen viikon aikana en ole kertaakaan sanonut ääneen rakastavani häntä. Olen joutunut opettelemaan nielemään nuo sanat, sillä niillä ei ole ollut mitään tehoa, ja rakkaudentunnustus ilman vastakaikua on hyvin, hyvin raastava. En edes muista milloin hän olisi sanonut minulle mitään kaunista. Tai milloin hän olisi sanonut rakastavansa minua viimeksi.
Sanoin hänelle, että meidän on pakko jutella. Jutella, olkoonkin että olemme siinä ihan helvetin huonoja. Kokeillaan ilmeisesti huomenna perjantaina – Ellen sitten pakene ja katoa ennen sitä…