Murenevat tippaleivät.

(postauksessa ei kokata eikä leivota)

Ensimmäinen vappu yksin, ikinä. Lapsi oli mun työvuorojen takiakin – luonnollisesti myös normaalin kiintymyssuhteen vuoksi ja etävanhemmuutta tukien – isällään. Nähtiin vappuaattona iltapäivällä kauppakeskuksessa, mutta mieheni oli tehnyt valinnan että viettävät yön hänen kämpällään. Varsinaisesti en ollut edes ehdottanut tai pyytänyt häntä miettimään vaihtoehtoa että olisi kotona yötä, mutta tietenkin (aina) olin sitä toivonut.

Yksinäisyys oli kovaa. Tein suunnitelman B (joka ei ollut valkkaripullo, vaikka taatusti olisi maistunut) että pakenen oloani sisareni luokse, mutta lopulta päätin sietää. Tein koiran kanssa pitkän lenkin, imuroin kämpän, värjäsin hiukset ja katselin True Bloodia. Siinä ohessa vedin kännit vodkakolalla. Alkoholin kanssa en sotke lääkkeitä, joten unta sain vasta kahden jälkeen. Pelkäsin pimeää, vanhan talon natinoita. Edes kainalossa kuorsaava koira ei helpottanut pohjatonta yksinäisyyden tunnetta.

Pelkään tunteitani. Pelkään kohdata tosiasioita. Pelkään, että jos lakkaan elättelemästä toivoa ja luovutan, en jaksa nousta aamuisin enää ylös. En uskalla edes kokeilla. Se näkyy arjessa yksinolon välttelemisenä, nukkumaan käyn viimeisenä pakollisena hetkenä (kyllä sellainen 4-5h mukamas riittää vaikka hyvin tiedän ettei riitäkään) ja usein melatoniinin voimalla, soittelen ja viestittelen ihmisille. Samalla pelkään olevani rasite tai taakka. Parin edellisen kirjoituksen kommenteissa on kehoitettu avoimesti etsimään keskusteluapua, tein niin tällä viikolla. Myönnän, että kynnys on ollut korkea tarttua puhelimeen, ja kokemus avun saamisesta ei kyllä nyt kohentunut; Sain ensimmäisen keskusteluajan terveyskeskuspsykologille kolmen viikon päähän.

Edellisessä kirjoituksessa kuvaamieni tapahtumien jälkeen olemme pitäneet tällä viikolla huomattavasti vähemmän yhteyttä kuin aiemmin ja vain käytännönasioihin liittyen viestitellen. Ei ajatusten avaamista, ei tunteiden läpikäymistä –  ei sitä loputtomiin todellakaan jaksa! On vaikea antaa hänen olla ja olla alkamatta vatvomaan kun epävarmuus vaivaa, mutta nyt on PAKKO. On pakko välillä hengittää ja antaa hänenkin keskittyä itseensä. Jos minulla on yksin vaikeaa, ei hänelläkään varmasti ole helpompaa syyllisyydentuntonsa kanssa. 

Lapsen vuoksi pyysin, että viettäisimme tänään vappupäivää perheenä, lapsen ehdoilla. Menemme ystäväperheen luokse johon kokoontuu useampi lapsiperhe. Lähes kaikki osallistujat tietävät parisuhdekriisistämme, mutta hän silti on yllättänyt minut olemalla valmis lähtemään. En uskalla iloita vielä, rehellisesti sanottuna en usko hänen kykenevän tähän, odotan peruutusta ihan hetkenä minä hyvänsä. Esitin myös toiveen, että koska suunnitelma on viettää iltaa ihan lapsen nukkumaanmenoaikaan saakka,  he tulisivat yöksi kotiin.

Ilma on sakeana pelosta.

Muokkaus: lähtee perhevapun viettoon omien sanojensa mukaan mielellään mutta ei ”todellakaan” aio tulla yöksi kotiin.