Jatkuva torjutuksi tuleminen ja tunne siitä, ettei minulla ole merkitystä, saa minut ärtyneeksi, vihaiseksi ja häijyksi. Mieheni nimittää sitä kiukutteluksi jota kykenee vain vaivoin sietämään tai ottamaan vastaan suuttumatta. Hänen suuttumisensa saa minut tuntemaan, ettei tunteillani ole väliä enkä saisi ilmaista niitä tai että minun kuuluisi vaan kiltisti alistua odottamaan kohtaloani. Asetelma on mitä suurimissa määrin epäreilu ja ahdistava, ahdistavaksi sen tunnemme molemmat. 

Järkeni on sanonut minulle jo jonkin aikaa, ettei meidän avioliiton jatkuminen ole enää todennäköistä. Tukijoukkoni ovat tolkuttaneet minulle koko ajan, että minun on alettava ajattelemaan omaa parastani, keskityttävä omaan hyvinvointiini ja ymmärrettävä laskea irti. Omat ajatukseni ovat täysin kahdenjakoiset, osa minusta tahtoo lopettaa tämän kärsimisen, osa taas tahtoo uskoa että aika parantaa ja meillä on vielä toivoa. Luovuttaminen tuntuu epäonnistumiselta, ja kukapa tahtoisi vapaaehtoisesti epäonnistua jossain näin merkittävässä. Tunnen olevani vastuussa suhteemme onnistumisesta en vain itselleni, mutta myös lapsellemme, sukulaisille ja ystäville.

Jos hän palaisikin takaisin luoksemme, pystyisinkö ikinä antamaan anteeksi ja ravistautumaan irti katkeruudesta? Pystyisinkö onnellisuuteen jossa ei tunneta pelkoa siitä, että ensimmäisen riidan – sillä parisuhde-elo ilman riitelyä on utopia – koitettua hän taas pakkaa tavaransa ja katoaa? Hän ei ole luvannut minulle palaavansa, päinvastoin huomaan hänellä olevan suunnitelmia hyvinkin pitkälle eteenpäin lähtien siitä asetelmasta, että asumme erillään. Kaikenlaiset toivonrippeitä tuovat teot ovat hävinneet.

Viimeisen kolmen viikon aikana en ole kertaakaan sanonut ääneen rakastavani häntä. Olen joutunut opettelemaan nielemään nuo sanat, sillä niillä ei ole ollut mitään tehoa, ja rakkaudentunnustus ilman vastakaikua on hyvin, hyvin raastava. En edes muista milloin hän olisi sanonut minulle mitään kaunista. Tai milloin hän olisi sanonut rakastavansa minua viimeksi.

Sanoin hänelle, että meidän on pakko jutella. Jutella, olkoonkin että olemme siinä ihan helvetin huonoja.  Kokeillaan ilmeisesti huomenna perjantaina –  Ellen sitten pakene ja katoa ennen sitä…

Tämän talven aikana on vähintään tullut selväksi ettei minkäänlaiset aikamääreet toimi. En voi asettaa takarajoja jotka pysyy ja pitää, en voi vaatia mitään tapahtuvan tietyn ajan sisällä ilman että se tulkitaan kiristämiseksi ja ahdistavaksi. Ja sitten kuitenkin meistä se olen minä, jota tämä ajattomuudessa kelluminen on ahdistanut kaiken aikaa enemmän ja enemmän. 

Mies otti lopulta eilen iltapäivällä vasta yhteyttä alkaen kyselemään milloin olisimme kotona ja milloin sopisi tulla vaihtamaan niitä kesärenkaita. Onnekkaasti juuri sillä hetkellä olimme elokuvissa, joten hieman pääsi tilanteen herraksi siinä mielessä, ettei ihan välittömästi heti sopinut. Lisäksi hän ehdotti että mennään hampurilaiselle kaupunkiin. Kommunikointi hoitui viestein, ja koska olin – edelleen olen – loukkaantunut siitä taannoisesta yökyläoharista, olin hyvin lyhytsanainen ja töksäyttelevä. Hän muutaman viestin jälkeen tajusi että kiukuttelen, jonka jälkeen koko loppuilta oli pilalla. Hyvin pelattu taas, hei. 

En antanut hänen koskea itseeni tässä kun alle varttitunnin vietimme sohvalla keskenämme. Hän ei osannut tai uskaltanut sanoa mitään. Puhuttu ei yhtään mistään, mikä koski suhdettamme tai tunteita. Emme saaneet koko parin tunnin aikana juurikaan luontevaa tai arkipäiväistä keskustelua aikaiseksi, lähinnä varmaan minusta johtuen. Aivan käsittämätön ärsytys. Antamatta miehelle mitään vaihtoehtoja ilmoitin, että hän saa luvan olla lapsen kanssa vielä hetken kotiin palattuamme jotta pääsen koiran kanssa lenkille. Lapsi innostui ja kysyi, jääkö isi taas yökylään. Vastasin ääneni silkkaa piruilua täynnä että eihän nyt sentään, hyvänen aika! Mies suuttui. 

Palattuani lenkiltä sain hänelle sanottua, että mielestäni hän viettää aivan liian vähän aikaa lapsen kanssa, ja minua ärsyttää se, että hän ei huomioi lasta vapaaehtoisesti vaan ainoastaan silloin, kun minun työvuorojen puitteissa on välttämätöntä. Hän ei ollut ajatellut asiaa tuolla tavalla, mutta hiljeni saman tien ajattelemaan. Palattuaan kämpilleen alkoi samantien satamaan viestejä ensiviikkoon liittyen joiden lopputulos on, että lapsihan näköjään viettääkin siellä sitten liki koko viikon. Taisi upota viesti. 

Olisin voinut jättää asian siihen. Olisi ehkä pitänytkin jättää kirjoittamatta hänelle mitä mielessä liikkuu. En kuitenkaan malttanut, jatkoin sanoen, etten ymmärrä miksi kaikki yhteydenpito lähtee hänen tarpeista tai lapsenhoidollisesta pakosta, miksi jokaikinen minun ehdotukseni torpataan. Kerroin, että minun käsitykseni siitä ”konkreettisesta yrittämisestä” on kirkastunut siltä osin, että tiedän ettei se ole sitä, että hän pakenee perhearkea kiirehtien omaan poikamiesboksiinsa, viettää mielummin aikaa yksin eikä edelleenkään neljän viikon jälkeen ole päässyt perille siitä mitä haluaa. Tosiasiassa olen jokseenkin varma, että koska tätä asumuseroa on kestänyt jo neljä viikkoa ilman että hän on ilmaissut aikeita muuttaa takaisin kotiin, tämä on pysyvä järjestely. 

Tämä on pysyvä järjestely. 

Seuraavaksi mietin, mikä päivä tulostan avioerohakemuksen hänelle allekirjoitettavaksi. 

Siinä on hänen viimeinen mahdollisuutensa päättää, mitä hän haluaa.