Olipa omituinen viikonvaihde. 

Olin yksin kotona koko viikonlopun, parantelin flunssaa, nykäisin lauantai-iltana muutaman mukin terästettyä glögiä ja ehdottelin riettaita viestitse miehelleni. Tietenkään en saanut toivomaani vastakaikua, tietenkin loukkaannuin. Tämän ärsyyntymyksen ollen päälimmäisenä fiiliksenä oli hyvä lähteä palmusunnuntaina lapsen kanssa virpomisreissulle isin kämpälle. Ensin meinasin kylmästi hoitaa asioinnin vain oven suussa, mutta hellyin lapsen ikävän edessä, mentiin ihan kunnolla sitten kyläilemään. 

Kaiken tämän erossaolomme aikana on ollut yhtäaikaa lohdullista, ärsyttävää ja hämmentävää se, että joka kerta kun olemme joko tässä kotona tai hänen asunnollaan, olemme lähellä toisiamme. Istumme sohvalla ihan kiinni toisissamme, halailemme, suutelemme ja toisinaan päädymme harrastamaan seksiäkin. Se tuntuu helpolta, tarpeelliselta suorastaan. Mikä siinä ajoittain ärsyttää, on se, että kaikki tapahtuu hänen ehtojen ja tahtonsa mukaan. Hän ei tule pyynnöstä luokseni, ei ensisijaisesti vastaa minun tarpeisiini vaan minun kokemuksen mukaan lähinnä vain tyydyttää omiaan. Olen ihan liian saatavilla, helppo ja toisinaan tunnen itseni hyväksikäytetyksi. 

Hän asettui siinä sohvalla ensin pää syliini, sitten halusi vaihtaa paikkoja ja minut omaan syliinsä. Silitteli sieltä täältä, suuteli niskaa, kaulaa, hiuksia. Se, että hän halusi seksiä, oli selvää alusta asti, ensin yritin kieltäytyä – ”aiotko esittää vaikeasti tavoiteltavaa” hän naurahti – mutta olin jo kotona valinnut alusvaatteeni tarkkaan, joten… Pieni lapsen harhautus -liike iPadia ja Netflixiä hyväksikäyttäen ja niin mua taas vietiin kohti makuuhuonetta. 

Mutta se oli rakastelua. Se ei ollut aivotonta naimista, hikistä nussimista tai mitään muutakaan rietasta ja kiimaista. Se oli ihan oikeaa rakastelua, jossa katsottiin silmiin, suudeltiin, haluttiin tavattomasti. Nautittiin. Tälläistä ei ole ollut moneen kuukauteen!

Myöhemmin illalla hän tuli kotiin hakemaan autoa ja lätkävarusteita. Ennen lähtöään halasi minua tiukasti ja ensimmäisen kerran koko erillään asumisen aikana sanoi minulle, että oli ihanaa viettää aamupäivällä hetki yhdessä. ”Halusin, että tiedät sen…”. 

Hän on tulossa tällä viikolla yökylään, olkoonkin että virallinen syy on pyhäpäivälle osuva työvuoro ja lapsen hoitamisen tarve. Kuitenkin hän vaikuttaa olevan ihan oikeasti innoissaan tulossa, ja kirjoitti sähköpostiin että hän tahtoo tietää miltä tuntuu olla, ja vielä enemmän miltä tuntuu lähteä meidän luota taas. Kun pyysin anteeksi kiukuttelujani virpomareissulle tullessamme, hän kertoi ettei häntä haittaa. Hän ymmärtää että tämä tilanne käy hermoihini ja on myöntänyt että minulla on oikeus olla hänelle ajoittain vihainen ja osoittaa mieltäni. Mikä tässä on muuttunut, niin se, että hän ei enää koe ahdistuvansa välittömästi minun mielenosoituksistani, kuten aiemmin talvella teki. 

Minun tekee mieli julistaa itselleni pieni erävoitto. Edes ihan pieni.