Aikaa itselle
Epäsuorassa viestinnässä on se huono puoli, että siinä vastaajalla on valta. Voit esittää vaikka kymmenittäin kysymyksiä ja mielipiteitä, mutta keskustelu ei etene jollei toinen vastaa. Sanavalinnoilla on suuri merkitys eikä keskustelua kuljeta elekieli tai äänensävy millään tavalla. Sanojaan voi kirjoitettuun viestiin hioa pitkään ennen ”lähetä”-napin painamista. Kaikki sanottu on paljon tarkemmin harkittua – väkisinkin haluan käyttää sanaa ”epäaidompaa”. No mikä jottei tätä kaikkea voida sanoa myös puhumisesta, mutta keskustelukumppanin totaalinen ignooraaminen on huomattavasti vaikeampaa jos hän on siinä kosketusetäisyydellä.
En ole onnistunut olemaan niin paljon kylmempi tai etäisempi kuin olisin halunnut. En pysty olemaan kerjäämättä huomiota, ja jollen saa sitä häneltä, haen sitä muualta. Asioilla on seuraksensa, jos ei muuta niin oma mielenterveyteni ja itsekunnioitukseni järkkyy tässä kaikessa kyllä. Toistaiseksi olen onnistunut ympäröimään itseni pääsääntöisesti hyvillä, vahvoilla ihmisillä, enkä käy juuri ollenkaan ryyppäämässä tai ulkona hillumassa. Lähipiirissäni on kuitenkin myös toisen ääripään edustajia, jotka suosittelevat lämpimästi tinderin asentamista puhelimeen ja ihan silkkaa miehestä mieheen hyppäämistä ikään kuin nyt olisi ”mun vuoro, vihdoinkin”.
Ei. Pelkän ajatuksen voimasta alushousuni kastelleena laitoin eilen suoran kutsun tulla panemaan minua niin että silmissä pimenee kenellekäs muulle kuin tästä liitosta aikalisän ottaneelle aviomiehelleni. Ensin sain leikkimielistä vitsailua siitä, kuinka hän ei juuri nyt pääse kun töitäkin pitää tehdä, ”taidat olla pulassa jollet sitten hoitele hommia itseksesi…”, sitten lupailua siitä että josko poikkeaisi tänään käymään. Aamulla vahvisti vielä sähköpostitse että tulee. Oli sydänhymiöitä ja kaikkea.
– No, ei tarvitse olla ennustaja tietääkseen ettei hän sitten tullut. Tottakai poltin päreeni, mutta eniten harmittaa lapsen vuoksi jolle ehdin kertomaan että isi on tänään tulossa kylään, ja joka kyseli isänsä perään koko iltapäivän.
Minä voin alistua ja tottua siihen, että hän tekee niinkuin tykkää, menee ja tulee kuten sattuu sopimaan. En tiedä mihin pisteeseen saakka tätä katselen, mutta aikuisena ymmärrän etten voi häntä sitoa kiinni ja pakottaa toimimaan millään muullakaan tavalla. Mutta että hän ei todella ymmärrä miten epäreilua tämä on lapsen kannalta, en meinaa käsittää ollenkaan. Tottahan tässä on syynsä mullakin niskassa, ei pidä lapsellekaan mennä lupailemaan mitä sattuu.
Olen miettinyt, että ehkä kuitenkin katselen tätä eroamme väärältä kantilta. Ehkä voisin kääntää näkökulmaani pikkuisen, alkaa näkemään tässä myös ne mahdolliset hyvät puolet ja mahdollisuudet kehittyä ihmisenä. Itsenäistyä ja aikuistua, tutustua itseeni muutenkin kuin vain peiton alla.
Aloitan huomenna. Tänään tutustun kaalimatoihin ja muihin vastaaviin, sillä muutakaan ei ole saatavilla, saatana.