Mielensämuuttamisen sietämätön helppous
Vain vähän yli 12h edellisen kirjoituksen julkaisemisesta päättäväinen, itsenäinen ja vahva olo on tipotiessään.
Eilinen ilta oli vaikea. En kyennyt menemään nukkumaan kuin vasta pitkälti yli puolenyön. Olin itkun partaalla kaiken iltaa, ”hiljaisuus linjoilla” ahdisti ihan hirveästi. Hän oli unohtaa soittaa lapselle hyvät yöt, sen päivittäinen toteutuminen on lapselle hirvittävän tärkeää ja vaati kiivaan muistutusviestin – joka siis osaltani rikkoi linjahiljaisuuden mutta jonka myötä ei myöskään syntynyt mitään muuta keskustelua. Oli paha olla.
Aamulla vein lapsen hoitoon normaaliin aikaan ja tavanomaisin rutiinein jatkoin koiran kanssa lenkkeilyä. Kävelin hänen talonsa suuntaan ja hetken mielijohteesta päätin soittaa. Ajattelin, ettei hän vastaa, hänellä on puhelin aina äänettömällä. Hän kuitenkin vastasi. Ehdotin että tulen käymään. Hän äänensä ärsyyntymistä huokuen kielsi tulemasta, sanoi haluavansa jatkaa unia vielä. Loukkaannuin välittömästi ja löin luurin korvaansa. Mustasukkaisen petetyn naisen teoriakone lähti käyntiin välittömästi (oliko hänellä seuraa? Jos olisin kävellyt talolle asti, olisiko pihassa ollut eräs tietty auto?).
Olisin halunnut hänen soittavan, olisi nyt lähettänyt edes jonkun viestin. Usean tunnin kuluttua hän laittoikin, kysyen että voiko hän nyt vielä tulla huomenna yökyläilemään. En ensin ollut ymmärtävinäni mitä hän tarkoitti, sitten lopulta kirjoitin hänelle ettei hän alunperinkään ollut tulossa mun vuokseni yökylään, joten päättää nyt ihan itse mitä tekee. Viestittelyä ei jatkettu yhtään syvemmälle tai pidempään. Nyt päässäni on käynnissä sellainen analysointi, ylitulkiseminen ja johtopäätöksien vetäminen perustuen EI-MIHINKÄÄN, että tekee mieli kirkua ulos turhautumista. Käyttäydyn typerästi kerta toisensa jälkeen ja päädyn olotiloihin joissa typerä käyttäytyminen ja huonojen valintojen tekeminen vain jatkuu.
Tiedän olevani siinä suhteessa onnekas, että minulla on ihmisiä joille soittaa ja purkaa mieltäni. Eilen kokiessani itseni hyvin yksinäiseksi, en kuitenkaan tuntenut voivani soittaa. Nekin vähäiset yritykseni tavoittaa ihmiskontaktia olivat tuloksettomia, enkä tiedä mitä hain, mitä olin vailla, en kuitenkaan torjuntaa kerta toisensa jälkeen. Onneksi tänään sain hieman avauduttua sisarelleni, joka tuntee minut läpikotaisin ja pyrkimättä mitenkään neuvomaan ymmärtää mitä meillä tapahtuu ja mitä päässäni liikkuu.
Minä halusin vain läheisyyttä, kontaktin, kosketusta. Kuulla äänensä, olla edes samassa huoneessa. Kiukkupäissäni jossain kohtaa seuraavana tälläisenä päivänä minä vielä kerran asennan Tinderin puhelimeeni ja alan mätsämään.