Taloudellisen ahdinkotilan jälkipuintia jatkettiin tänään. Se tarkoittaa sitä, että mies tuli käymään kotona. Ajatus oli laittaa viimeisestäkin lainasta lyhennysvapaahakemus vetämään, mikä antaisi n. 400 euroa käyttövaraa kuukaudessa enemmän. Olin kuitenkin ajatusta vastaan ja lopulta päädyttiin yhdessä katsomaan vielä ensi kuuhun. Mitä se sitten ikinä tahtookaan tarkoittaa vai tarkoittaako yhtään mitään sekään. 

Kysyin mieheltäni hänen alkaessa tekemään lähtöä, että eikö yhtään tunnu siltä, että voisi palata kotiin. Vastaus oli selvä ”ei riittävästi”. Että toisina hetkinä tuntuu, toisina ei, eikä se riitä. 

Kerroin miehelleni, että tää tilanne, tää odottaminen ja epätietoisuus tulevaisuudesta tuhoaa minut. Ihan totaalisesti tuhoaa. – Hän ei kommentoinut enää mitään, halasi (yritti varmaan lohduttaa tai helpottaa omaa ahdistustaan tai hitto, mistäpä minä tiiän mitä?!) ja silitti poskeani. En jaksanut itkeä. 

En jaksa mitään. 

Haluaisin mieheni ymmärtävän, että hän vain tuhlaa aikaa. Jos niin kävisikin, että kuukauden, parin päästä tahtoisi palata kotiin, en voi taata että täällä on enää se ihminen jonka luokse kuvittelee palaavansa. Sitä minä tarkoitan sillä, että tämä tilanne tuhoaa minut. Minä en mitenkään näe tästä voivan olla meille mitään hyötyä. 

Tänään tuntui eniten siltä, että haluan asioiden päätyvän lopullisuuteen. Haluan eropaperit vetämään ja eroon yhteisestä velasta, kodista ja omaisuudesta. Haluan elämäni takaisin, itseni takaisin. Haluan hengittää ilman että koskee. 

Ja kuitenkin, kaikkein eniten, haluan rakkauteni takaisin. Hänet. 

46 euroa. 

Neljäkymmentä, vittu, kuusi, saatanan euroa. Tililläni. Tilipäivähän oli kuitenkin siis eilen. Eikä tällä pitkään tarvitsisi pärjäillä, mitä nyt semmoiset reilun kaksi viikkoa. Minä ja lapsi. Mieskin odotti saavansa vähän taloudellista tukea, mutta… Maksoin osani laskuista. Maksoin lyhennysvapaalle laitettujen lainojen korot. Kävin isommat ruokaostokset tekemässä miehen kanssa yhdessä. 

– Nyt tähän kaikki tuntemani ja muutama uusi itse keksittykin kirosana – 

Me tultiin nihkeästi toimeen yhdessä asuessammekin, rahat kattoivat nippanappa lainat ja laskut, yli varojen on eletty pidempään jo. Asuntolaina on kohtuullinen, mutta sen yhteyteen otetut remonttilainat, kulutusluotot ja luottokortit ovat vieneet meidät vararikkoon. 

En pysty tähän. En ymmärrä miten voisin pystyä tähän?! Mun palkka on niin pieni etten pysty tähän mitenkään päin. Alkuperäinen suunnitelma, että asuisimme lapsen kanssa tätä taloa kesään saakka, on pakko haudata. Meidän on laitettava tämä myyntiin NYT. 

Mikä perkele tässä jätetyn osassa on reilua?! En oikeasti ymmärrä. Hän lähti etsimään itseään ja tunteitaan, jätti minut ja lapsen, koiran ja talon, laskut, omaisuuden, läsnäolovelvollisuuden, osansa arjesta. Minun täytyy tehdä kaikki itse!! Olen raivoisan paniikin vallassa ja hän on tulossa iltapäivällä käymään, pesemään pyykkinsä ja katsomaan kanssani näitä raha-asioita läpi. 

*pieni hengenveto*

Ei asia ole ihan noin mustavalkoinen kuin sen yllä esitin. Ei hän jättänyt minua ilman suunnitelmaa. Hän maksaa edelleen kahden viikon päästä yhtä ison osan kuluista ja laskuista kuin minäkin. Hänen poismuuttoon olisi voinut kulua enemmänkin rahaa, nythän ei tarvinut ostaa mitään huonekaluja eikä laittaa rahaa takuuvuokraan. Mutta silti. Emme kumpikaan ole ymmärtäneet mitä kahden talouden ylläpitäminen merkitsee ja kuinka jumissa ja riippuvaisia toisistamme olemme käytännön tasolla. 

Toistaen eilisen teemaa, totean, että totaalinen kliininen ero olisi voinut olla helpompaa. Sen sijaan, tässä sitä nyt ollaan taas. Kummasti muistui mieleen aamupäivän paniikin huipussa se, että asuntolainoissamme on vakuutus…

Lisäys:

Olin maksanut vääriä laskuja. Liian paljon. Jännä, maksoin kyllä vaan niitä joista eräpäivä oli joko a) jo mennyt tai b) menossa seuraavan parin viikon aikana. Miehellä oli suunnitelma jota ei ollut kertonut mulle missään vaiheessa. Nyt mun kiukkuni on taas väärin kohdennettu eikä osaa ottaa sitä vastaan ollenkaan kokematta jälleen ahdistusta.