Ihan valtavassa puhumisen tarpeessa olen purkanut sydäntäni tämän blogin lisäksi ihan oikeille ihmisille siinä määrin, että joidenkin mielestä alan olemaan hengästyttävä. Sen näkee. Joku erehtyy töissä vaikkapa kysymään omasta mielestään viattoman ”miten teillä menee?”-kysymyksen ja vastaukseni onkin sen verran monimutkainen ja rönsyilevä, että osa kuulijoista poistuu paikalta. Pian enää vain juorunhimoisimmat haluavat tietää miten jakselen. Rakkaimmalle ystävälleni sain jo jokin aika sitten huomata olevan enää turha soittaa tilanteessa, jossa itku purkautui avoimesti parkuna ulos. Hän ei jaksanut enää kertoa kerta toisensa jälkeen kuinka järjettömästä tilanteesta päästään ulos, mitä meidän kuuluisi tehdä ja miten minun pitäisi aloittaa siitä, että ensisijaisesti keskittyisin lapseni ja omaan hyvinvointiini ja lopettaisin etsimästä sitä mutkaa, johon vääntäytymällä saisin tilanteen rakkaudessa korjattua.

-Huomaatteko, kyllä minä kuulin kaiken mitä minulle kerrottiin. Asioiden ja muutoksien tekemisen elämässään ei vaan saa olettaa olevan mitään muuta kuin pelottavaa ja vaikeaa.

Ei ole kyse siitä, ettenkö haluaisi elämäni muuttuvan, tottakai haluaisin värien palaavan maailmaani, joka tuntuu nyt olevan kuin mustavalkoelokuvaa. Haluaisin että minulla olisi merkitystä, minusta välitettäisiin, tuntisin olevani rakastettu. 

En ole koskaan ollut yksin sen jälkeen kun olen alkanut seurustelemaan. Jokaisen teinivuosina eletyn seurustelusuhteensa päätyttyä olen ollut nopeasti uudessa suhteessa, osassa jo ennen edellisen päättymistä. Laastareita. Kiertopalkinto. 

Mikäli tämä avioliitto päätyy eroon, en tahdo enää ikinä mennä naimisiin. En tahdo enää koskaan yhteistä pankkilainaa. Aivan taatun varmasti en enää ikinä tule haluamaan lisää lapsia. 

Olen kuuluisa mielenmuuttaja. 

Tämä parisuhde on alkanut kun olimme teinejä vuonna 1998, olemme kasvaneet aikuisiksi yhdessä, olleet monella tapaa toistemme ”ensimmäisiä”. Niin seksillä kuin sormuksin sinetöidyssä liitossa, asuinkumppanina, uskottuna. Hänen listallaan olen ensimmäinen ikinä tyttöystävänäkin. 

Mitä meidän suhteeseen tulee, sitä on pidetty ulkoapäin tarkasteltuna ylivertaisena. Ne ei kyllä eroa ikinä. Eihän mikään suhde ole ongelmaton, on meilläkin kriisimme ollut. Arki on yhtä tasaisen tylsää ja tylsyttävää meillä kuin muillakin. 

Mieheni on nyt sanonut että hänen on vaikea nähdä enää ”meitä” tai tulevaisuutta yhdessä. Vaikea nähdä siinä hyviä puolia joiden puolesta taistella. Hän ei osaa nimetä niitä huonoksikaan muuttuneita puolia, sillä hänen mielestä ongelmat on hänessä eikä minussa. Se ei helpota minua yhtään. 

Eihän me olla enää samoja ihmisiä kuin 17 vuotta sitten, paljon on muuttunut niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän lopettanut aktiiviurheilijana ja vaihtanut lajia, keho on tiukkaakin tiukemmassa kunnossa ja totaalinen ilo silmälle. Minä yhden lapsen synnyttänyt, lihoin melkein satakiloiseksi, en varmasti näytä enää samalta kuin ennen. Olen laihtunut omasta tahdostani vuoden aikana kiloihin joissa en edes muista milloin viimeksi olisin ollut, mutta ei se tuo onnea tai iloa yhtään. Ei sitä edes huomata tai kommentoida kotona. (Paitsi lapsi joka on onnellinen kun ei enää tarvi pelätä että äidin jalat menisi kilojen alla poikki, miten kannustavaa!!)

– onni ei ole kiinni ulkoisista asioista.

Olen onnistuneesti hillinnyt tunteidenosoituksia puolisoani kohtaan menneen viikon aikana, se on ollut vaikeaa mutta vaikeampaa on sanoa ”rakastan sinua” ilman että siihen vastataan. Häntä ahdistaa myös se, että pystyn leikkimään normaalia, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itseäni ahdistaa edelleen jatkuva epätietoisuus ja se, ettei suhteen tilasta ole enää syntynyt keskustelua. En tiedä onko hänen yhtään helpompi olla, en näe sitä enkä ainakaan tunne.