Otin henkisen aikalisän. Käytännössä se tarkoittaa rauhoittumista, otin askeleen taaksepäin ja hyväksyn osani. Tai no siis en hyväksy, mutta alan ymmärtämään etten voi yksin hallita ja ohjailla niin omaa kuin toisenkin ihmisen elämää, ajattelua tai tunteita. Itseasiassa, se, että olen yrittänyt tehdä niin, on osa ongelmaa.

Yleisen maailmanjärjestyksen säilymisen vuoksi päätimme myös lopettaa suhteemme selvittelyn viestein – olkoonkin että se on ainoa keino jolla mieheni on kyennyt ilmaisemaan itseään rehellisesti – ja erityisesti viestittely työaikana loppui. Mutta mitä jäi jäljelle? Helposti arvattavissa ettei jäänyt mitään. ”Mitä tänään syötäisikään?”

Me asumme tätä isoa taloa kolmestaan. Näemme päivän aikana lyhyesti, emme tee mitään yhdessä. Pyrimme olemaan asiallisia, emme riitele. Ruoka on pöydässä ruoka-aikana, lapselle annetaan hyvänyön pusut. Jos toinen kysyy, toinen vastaa. 

…paitsi että…

Sisäisesti minä huudan. Itken edelleen joka päivä. Tunnen oloni hylätyksi, arvottomaksi ja typeräksi. Pelkään. Odotan huomista ja ylihuomista, odotan selkeyttä ja rauhaa. Pelkään ettei niitä tule. Tunnen tyhjyyttä, tuijotan eteenpäin näkemättä mitään. En kuule kun minulle puhutaan, vastaan vääriin kysymyksiin. Kun avaan suuni, joudun ponnistellen kiinnittämään huomioni äänensävyyn, sanavalintojen merkitys on valtava. Kaikki on harmaata.

Olo on alaston, mutta kun olen alaston, kukaan ei huomaa. Hän antaa minun koskettaa muttei vastaa kosketukseen. Hän ei kaipaa minua.

– enkä edelleenkään tiedä olemmeko matkalla kohti eroa vai yhteiseloa.