Kukka kaipaa valoa
NÖYRÄ on tottelevainen, sopeutuvainen, kuuliainen. Vaatimaton. Näin Suomen sanakirja tuota sanaa kuvailee. Mun mielestä sanan viereen voisi liittää oman kuvani.
Sillä jos tämä talvi jotain on ollut niin nöyryyttävä. Totally humbling experiment. Olisin voinut vaikka passata.
Aiemminkin olen kuvannut itseäni hyvin miellyttämisenhaluiseksi luonteeksi, kovasti muiden hyvinvointia ajattelevaksi, siinä ohessa usein itseni unohtaen. Sitten taas toisinaan olen hyvinkin itsekäs, saamaton, ajattelematon toiminnoissani ja välinpitämätön huonoimmillani. Jos jotain olen ihan aina, niin huomionkipeä, hellyyttä vailla, kosketusta ja kehuja janoava. Tuo jälkimmäinen luonnehdinta ajoi minut tänään taas tilanteeseen, joka päätyi siihen että vihainen, kylmä ja etäinen mies paineli naisystävänsä kanssa lenkille, minä kodinhoitohuoneeseen latomaan likapyykkiä koneeseen ääneen parkuen. Siinä matkalla olin kompastua rappusissa ja siinäkin kohtaa vain ajattelin että ”ihan oikein minulle, typerä nainen”.
Kyllä minut tässä talossa tunnetaan. Mies tietää juuri, mitä jättää minut vaille. En tiedä hakeeko hän minun rajojani kaikella toiminnallaan, mutta tiedän että rajani on tulossa vastaan hyvin pian. Ihan niinkuin kymmeniä kertoja tukijoukkojeni suusta kuultu jo on, minun on herättävä, pakko alkaa ajattelemaan omaa hyvinvointiani. Sitä en vielä ole hahmottanut, mitä tuo sitten tarkoittaa ja miten tämä herääminen toteutetaan.
Mies ei muista viime viikonloppuna kännipäissään puhumiaan asioita, eikä siis varmaan muista minunkaan sanomisiani. Osittain olen tästä hyvilläni, osittain taas tietenkään en, sillä en minä reikiä päähäni puhunut, kyllä siinä ihan asiaa tuli sanottua. Mutta hän ei muista anelleensa minua jättämään hänet. Tänään (säälittävänä, tärisevänä, itkevänä) yrittäessäni (epätoivoisena) lepytellä häntä (siis ihan oikeasti, mitä helvettiä??!), kysyin uudelleen että haluaako hän että minä päätän tämän kaiken ja sanon että nyt loppui, lähde.
Ei halua.
No voi nyt perkele. Ihanaa. Mutta kohta joudun sen tekemään pakon edessä. Mielummin kuitenkin päätän tämän avioliiton kuin tapan itseni, sillä ei tämän jatkuvan nöyryytyksenkään kanssa voi elää. Ihan kamalaa olisi ajautua sen pisteen yli, jonka jälkeen on vain katkeruutta, vihaa ja rumia tekoja joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin haitata toisen elämää.
Mieheni huomasi eilen tietokoneelle tallennetun avioerohakemuksen, kysyi siitä tänään – halusi tietää missä kohtaa olen sen tallentanut. Kysyin, mitä sille pitäisi tehdä. Ei hän tiedä. Sanoin, että toivon että jonkin ajan kuluttua sen voisi poistaa. Ei hän kommentoinut. Jos hän missään vaiheessa tulee kiinnostuneeksi sivuhistoriasta, hän tulee löytämään myös aikamoisen läjän vuokrattavien asuntojen ilmoituksia, ja – väistämättä – myös tämän blogin. Varmasti suuttuu minulle, mutta jospa vain suuttumukseltaan näkisi ja ymmärtäisi, mitä olen kirjoittanut. Mitä olen ajatellut. Miten rikki, epätoivoinen ja peloissani olen.
Ja miten paljon haluan, että onnistuisimme, voisimme olla ikuisesti yhdessä, ihan niinkuin 15 vuotta sitten kihlautuessa halusimmekin.