Hymy johon ei vastata.

Että ihminen, jota olet rakastanut puolet elämästäsi enemmän melkein kuin itseäsi, ei pidä sinua enää tärkeänä ja rakkaana itselleen.

Kun hän ei osaa enää kuvailla sinusta mitään hyvää eikä näe enää ”meitä”. 

Ihan kuin aina ennen, puolihuolimattomasti ääneen sanottu rakkaudentunnustus johon ei vastata. 

Kun ojentaa käden peiton alla koskettaakseen toisen kuumaa ihoa ja hän kavahtaa kauemmas. Tai kun ojentaa käden hänen puolelleen, eikä tapaakaan muuta kuin kylmän lakanan, tyhjää vieressään. 

Kun rappukäytävässä kuuluu askeleet ja hän tulee takaisin, heittäytyy viereen nyyhkyttäen.

Kyynelistä märät hiukset ja tyyny. 

Hääkuvat seinällä. 

Sormus sormessa. Tai sen paikka, tyhjänä. 

”Hylkää minut. Älä rakasta minua. En ansaitse sinua”. 

Tiheän päivittämisen kausi. Jonnekinha se paska on saatava kaadettua.

Eilen illalla hyvin vähäisessä määrin yrtitimme selvitellä suhteen olotilaa tullen siihen tulokseen, että puheyhteys on edelleen yhtä tukossa kuin aikaisemmillakin yrityskerroilla. Jatkoimme tänä aamuna. Keskustelu äityi huutamiseksi, päättyi mieheni raivokkaaseen töihinlähtöön. Viimeisiksi sanoiksi huusin peräänsä että ”pidä huoli että tulet yöksi kotiin!” johon hän jäätävästi vastasi ”Se et ole sinä, joka minun tekemisiäni määrää!”. Aikuismaista ja rakentavaa molemmin puolin. 

Hän on niin ahdistunut että tekee pahaa katsoa sitä tuskaa kasvoillaan. Kaipaa jotain, minkä uskoon menettäneensä palauttamattomasti. Hän ei ole päässyt viime syksyn aiheuttamasta henkisen yksinäisyyden ja riittämättömyyden tunteesta yli ja eteenpäin. Jotain on mielestään mennyt välillämme rikki peruuttamattomasti. Hän kokee minun vaativan häneltä liikaa, suorastaan ihmettä. En ole antanut riittävästi aikaa toipua. Eikä hän edelleenkään ole varma, että rakastaako minua, vai haluaisiko vain rakastaa siihen täysillä kykenemättä. Hän myöntää ettei näe minussa nykyään samoja negatiivisia piirteitä kuin mitä syksyllä oli, mutta ei kykene muuttamaan itseään samassa tahdissa. 

Mitä tuohon enää voi sanoa?! Hän tietää mitä minä haluan. En halua erota, haluan hänen tahtovan olla kanssani, rakastavan minua ja perhettämme, taistelevan kynsin hampain sen eheyden puolesta. Samalla en kuitenkaan halua jatkuvasti pelätä seuraavaa kriisiä, odottaen seuraavaa takapakkia. Jokaisen kohdalla tilanteemme harppaa ison askeleen taakse päin, lähemmäs kuilua johon en tahtoisi pudota. 

Kuitenkin tänään latasin koneelle jo valmiiksi avioerohakemuksen. Selvitin käytännön asioita – yhteisen velan määrää, asuntomarkkinoiden tilannetta lähiössämme, vapaiden vuokra-asuntojen tilannetta. Hetkittäin haluan hänen lähtevän, koen sen ainoaksi vaihtoehdoksi. Ehkä emme jätä avioerohakemusta välittömästi nyt, ehkä päädymme vähäksi aikaa asumuseroon. En tiedä. 

Tiedän että emme pysty tähän. Voimme niin henkisesti kuin fyysisestikin pahoin. Kuljen huoneesta huoneeseen katsellen irtaimistoa ja miettien miten se jaetaan. Kuka saa tyttären yksivuotispotretit? Entä astiat, kumpi ottaa leivänpaahtimen?!