Niin kävi, että mieheni lähti eilen. Niin ihan oikeasti, perkele, kävi. Pakkasi kassinsa, halasi lapsen ja minut, suuteli lähtiäisiksi, irrotti otteen minusta vasta kun voimattomana pudotin käsivarret ympäriltään sivuilleni roikkumaan. Lupasi tulla maanantaina kotiin. Lapsi huikkasi isälleen vielä sohvan nurkasta että ”isi yritä taistella sun sydämen puolesta, älä laske äitiä pois sun sydämestä”. 

Nojasin tiskialtaaseen ja itkin. Voimattomana, lannistettuna. Lapsi katseli Maija Poppasta dvd:ltä. Menin sohvalle viereensä ja halasin, itkin vähän lisää mutta lupasin lapselle etten ikinä lähde luotaan mihinkään. Isikin on aina rakas isi vaikka ei oltaisikaan kaiken aikaa yhdessä, niinhän sitä kai kuuluu sanoa. 

Mieheni lähdöstä on 29 h. Jatkoin iltarutiineja, laitettiin hyvää iltapalaa lapsen kanssa, käytiin ajoissa nukkumaan. Ihme kyllä, untakin sain. Heräsin aamulla  jatkaen normaaleja rutiineja, pakkasin lapsen yökyläkamat ja vein hänet appivanhempien luo jotta pääsin itse iltavuoroon töihin. Rutiineja. Paitsi…

Tein tämän kaiken täristen ja vapisten. Kykenemättä syömään juuri mitään koko illan tai aamun aikana. Kylmä möykky vatsassa velloen, peläten joka ikinen sekunti. Ajatukset villisti päässäni laukaten sellaisia kuvioita, että olisin mieluusti halunnut kampata jokaikisen niistä. Yritin keskittyä tähän hetkeen, toisinaan ihan ääneen käskin itseäni rauhoittumaan ja ajattelemaan jotain muuta. 

Olen sekoamispisteessä. Hain apua työterveyshuollosta perjantaina, ehdotin lääkityksen aloittamista, mutta lääkäri torppasi ideani vedoten siihen että mahdollisen masennuslääkityksen apu tulisi näkyviin niin pitkällä viiveellä että tämä akuutti tilanne voisi olla jo ohi siinä vaiheessa muutenkin. Voisi. ”Minä sanon sinulle, nyt lääkärin määräyksestä soitat kaikille ystäville!”

Niin sitten tein eilen. Tein asiasta julkista, kirjoitin tilanteesta fb:ssa vedoten mieheni ystäviin, että ottaisivat yhteyttä ja tarjoaisivat apuaan jos olisi vaikka vastaanottavainen – joskin, kuten olisi pitänyt arvata, se vain ärsytti miestäni enemmän. Puhuin siskojeni, ystävieni, ihan puolituttujenkin kanssa (yllättävän moni oli vertaistukea tarjoamassa) ja sain purkaa sydäntäni. Sain sanoa rehellisesti että en tiedä kestänkö, selviänkö, jaksanko.

Selkäranka murtui hetkeksi tänä iltana töissä, vaikka olin vakaasti aikonut olla koskematta puhelimeeni. Laitoin sen jopa laukkukaappiin lukon taakse, vähän vaikeammin tavoitettavaksi. Sitten keksin jonkin naurettavan tekosyyn mennä tarkastamaan sitä ja luonnollisesti sain pettyä, ei yhtään viestiä, ei mitään. Olin vakaasti päättänyt antaa hänen olla rauhassa mutta en kyennyt, oli pakko kokeilla olisiko hän valmis tulemaan kotiin jo tänään. 

Ei. 

En muista milloin viimeksi olisin tullut iltavuorosta täysin tyhjään, pimeään ja hiljaiseen kotiin. Otin rauhoittavan (siiderin) ja istuin sohvalle ja aloin kirjoittamaan tätä. 

Huomiseen on julmetun pitkä aika ja perhanan monta tuntia työpäivääkin vielä siihen päälle. Tehokkuutta, tarkkuutta ja toimintakykyä vaativaa työtä. En ole 100% iskussa, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Minut on lannistettu ja alistettu, kohtaloni on jonkun muun käsissä.