Matto jalkojeni alla. Kyllä te tiedätte. Minä tiesin. 

Ei olisi ikinä pitänyt ryhtyä pitämään yhteyttä uskotellen itselleen ettei se merkitse mitään. Ei olisi pitänyt antaa hänen tehdä minusta taas naurunalaista ja typerää. 

Hän tuli viikko sitten juttelemaan tilanteesta kanssani. Hän oli pahoillaan kaikesta. Aloitti toteamalla, että hänestä tuntuu että ero on ollut virhe. Puhuminen oli hänelle juuri  niin vaikeaa kuin se aiemminkin tässä erokriisissä on ollut, mutta annoin hänen koota sanansa, hänen puheet. Ei minun. En anellut, en syytellyt. Totesimme molemmat, että yhteydenpito on tuntunut hyvältä, siitä on muodostunut useiden päivien paras osa. Hän vakuutti, että sydämet olivat aitoja tunteidenosoituksia. Ei mainittu sanaa ”rakkaus”, mutta merkki välittämisestä joka tapauksessa. Kuitenkin, hän oli hyvin varautunut edelleen. Hän oli avoimesti mustasukkainen siitä, että oli saanut tietoonsa mm. Tinderin ja yhteydenpitoni muutamaan mieheen sen tai facebookin kautta. Mustasukkaisuutensa huvitti minua mutta samalla myös imarteli. 

Sitten huomasin hänen todella alkavan kokoamaan itseään, oli vielä jotain mitä piti kertoa. 

”Et ehkä halua tietää, mutta… Eron jälkeen olen viettänyt aikaa todella paljon enemmän hänen kanssaan”. 

– Ei. En halunnut tietää. Tiesin jo, mutten halunnut kuulla. Ainoa mitä halusin enää tietää, oli että aikooko hän jatkaa suhdetta tähän naiseen edelleen jos aikoo samaan aikaan panostaa meidän väliseen yhteydenpitoon. Hän sanoi ettei aio. 

Ennen juhannusta vietettiin tämän avioliittomme kymmenettä hääpäivää. Olin etukäteen ajatellut viettäväni tämän hääpäivän jossain aivan muualla kuin kotona lapsen kanssa. Olin varautunut siihen, että päivä voi olla henkisesti raskas. Aamun koitettua, saatuani itseni hereille, tuskin silmäni olivat auenneetkaan kun ne olivat jo täynnä kyyneleitä. Itku oli pinnassa ihan koko ajan. Mies tuli töistä suoraan kotiin, minä viikkasin lapsen vaatteita kaappiin. Tuskin pystyin katsomaankaan häneen. En päässyt ohi, en päässyt pakoon. Hän pakotti minut luokseen ja piti sylissään jolloin annoin jalkojeni pettää ja itkun vavisuttaa koko kehoa. 

Mutta se oli vain yksi hetki siinä päivässä, ja sekin hetki johti seksiin. Parin viikon aikana on taas ollut seksiä. Kivahan sitä on saada, ei sillä, mutta silti siinä on sääliseksin sävy. Hän ostaa itselleen parempaa omaatuntoa tarjoamalla minulle edes tuon. Ja koska nyt tiedän, että sihteerin kanssa on iltoja vietelty, olen omalla kierolla tavallani tyytyväinen siitä että edes jollain tasolla kelpaan ja akti itsessään on kohtalaisen lyhyt. Tiedän mitä jatkuva, säännöllinen seksi tekee mieheni suorituskyvylle.

Ja sitten tuli keskikesän juhla, jota on 17 vuotta vietetty samoin kaavoin, yhdessä. Jäin yksin koiran kanssa kotiin viettämään ansaittuja vapapäiviä, hän lähti lapsen ja vanhempiensa kanssa mökille. Pelkäsin etukäteen vapauttani ja mietin kaikenlaisia vaihtoehtoja, ihmisiä, tapahtumia joilla juhannukseni täyttäisin. Loppupeleissä päädyin kuitenkin yksinäisyyteen. Kävin lenkeillä koiran kanssa, istuin yömyöhään katsoen Netflix-sarjoja. Tissuttelin. Nukuin aamuisin pitkään. Pärjäsin paljon paremmin kuin uskalsin antaa itseni uskoa. 

Viestejä tuli tasaiseen tahtiin koko ajan. Ei tunteiluja, vain muutamia pieniä sydämiä hyvänyön toivotuksen yhteydessä, sitten niitäkin vähemmän. Koko ajan vähemmän. Lopulta asia käsiteltiin. Hän oli odottanut minun olevan aktiivisempi osapuoli, minä taas en uskaltanut olla peläten sen ahdistavan häntä jälleen liikaa. Siispä, kun hän palasi juhannuksen vietosta, pyysin häntä viettämään illan minun kanssa. Me kaksi vain. 

Ei hän tullut, eikä kieltäytyessään edes yllättänyt. Eihän hän ole koskaan tullut kun minä olen pyytänyt. 

– Seuraavana päivänä hän kertoi sihteerin ehdottaneen että veisivät yhdessä tyttäreni huvipuistoon. 

Työkaverini kuvasi minun kalvenneen välittömästi viestin saatuani. Pulssi pomppasi jälleen johonkin 180 tasolle ja pysyi siellä pitkään. 

Lopputulos oli, että MINÄ olin sen joka oli hankala ja ärsyttävä ja jonka takia täytyy taas vähän miettiä voiko yhteyttä nyt pitää ollenkaan. Ainakaan mitään ei voi kertoa enää, sen hän teki selväksi. Minun reaktioni, mustasukkaisuuteni, oli epäoikeudenmukaista ja typerää hänen mielestään.