Kyllä minä ihan rehellisesti myönnän vellovani tässä surussa. Väitän, että voisin yhtä hyvin nostaa pääni pystyyn, suunnata katseen kaukaisuuteen ja todeta että selvä, se oli sitten tämä parisuhde tässä, ei muuta kuin uutta kohden. Tavallaan osa minusta uskoo että noin saattaisi olla hetkittäin jopa helpompaa. 

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, ehdotin miehelleni taloudellisin perustein kotiin paluuta edes täksi kesäksi, siksi aikaa että saisimme kodin myyntikuntoon ja jaettua omaisuutemme. Korostin, että jos vaikka hän muuttaisikin kotiin, se ei tarkoittaisi minulle että hän palaisi luoksemme. Hän luonnollisesti myönsi suunnitelmassa olevan järkeä, mutta pelkää ettei meidän järkemme kestä sitä. Hän tunnusti, että se, että olen hyvin avoimesti kertonut olevani ajoittain itsetuhoinen, on estänyt häntä tekemästä päätöksiä lopullisen eron suhteen. 

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että hän on jo omalla tahollaan tehnyt päätöksensä. Me molemmat tiedetään mikä se on lopputulos tälle tarinalle. Ärsyttää, että hän kiertelee asiaa ja pelaa aikaa (ja mitä ihmeen tarkoitusta varten edes?!) puolelleen. Miten hänelle itselleen ei ole järkeenkäypää se, että tämä vitkutteleminen se on, mikä multa mielenterveyden vie?! Toisaalta, mitäpä tässä valittamaan, sillä kuten alussa kirjoitin, ole tavallaan itse myös syyllinen osaani. Valinnut näin. 

Viikonloppu miehen perheen kanssa mökillä oli – kuten odottaa saattoi – hetkittäin henkisesti raskas. Sain henkistä tukea, vakuutuksia siitä miten tulen olemaan aina heille ”oma tyttö”, mutta silti… Istuin saunan lauteilla yksin, heitin löylyä ja lauloin Sannin biisiä ”2080-luvulla” (se oli ainoa jonka muistin sillä hetkellä ulkoa) kunnes en enää saanut ääntä ulos kurkustani, itkin vain. Itkin, itkin, itkin. Kävelin koiran kanssa läheiselle korkealle mäelle, istuin kaatuneen männyn rungolla ja katselin alas mökkipihaan. Muistot vaan tulvi mieleen, varmaan lähes jokaikinen 17:stä kesästä. On naurettava ajatus, että voisin edelleen käydä mökillä lapseni kanssa ilman häntä. Miten muka voisin?! Se on hänen perheensä, hänen perintönsä. On taatusti parempi astua syrjään heti, eikä vasta sitten kun se on pakko. 

– En saa ruohonleikkuria käyntiin. 

Hänellä oli jälleen krapula eikä luonnollisestikaan mitään halua tulla kotiin sitä potemaan, leikkaamaan ruohoa tänään kauniilla säällä vaikka huomenna jo taas sataa vettä. Se, että ylipäätään soitin ja ehdoton asiaa oli hänen mielestään ärsyttävää ja ”outoa”. Huomenna hän viettää kotona illan lapsenvahtina. Todennäköisesti poistuu kämpilleen ennenkuin tulen töitä kotiin, vaikka tarjosin viime viikolla sohvapaikkaa yöksi. 

Kyllä tämä vaan on typerää niin monelta kantilta katsottuna. 

Makasin äsken sohvan nurkassa ja sain kunnon itkukohtauksen, itkin ihan ääneen – helppoa, kun on yksin, kun ei tarvitse selittää lapselle että äiti on nyt vain vähän aikaa surullinen eikä mitään hätää ole. Itku lähti ikkunaverhoista; Olohuoneessani on kaksi isoa ikkunaa, joten minulla on useampi tuplapari verhoja komerossa. Siitä ajatus eteni siihen, miten tämä koti todella täytynee purkaa osiksi ja jakaa. Miten yhteiset valokuvat monen vuoden takaa täytyy pakata lasta varten säilöön. Miten sohva pitää laittaa myyntiin. 

Ja miten vähän edelleenkään sitä, tai mitään tätä haluan. 

Niin paljon häviää ja niin moni asia muuttaa merkitystään. Onko tuohon ikinä valmis näistä asetelmista, joissa toinen on päättänyt lähteä? No järkeiltyäni totean itsekin, että kyllä varmasti. Kyllähän jokaisella mitta tulee vastaan, tulee se hetki jolloin nostaa päänsä pystyyn ja kohtaa totuuden. 

Edessäni on viikonloppu mieheni suvun mökillä lapseni ja mieheni perheen kanssa (mutta ilman miestäni). Tuo kuulostaa ihan hullun suunnitelmalta. Miten ihmeessä altistani itseni tilanteeseen, jossa aivan varmasti tulen romahtamaan en ehkä vain kerran, todennäköisesti montakin kertaa. Tiedän olevani sinne tervetullut ja koska lapselle mökkeily on rakasta ja tärkeää, menen vaikka miten tuntuu pahalta. Menen edes käymään. On pakko. Koskaan ei tiedä milloin on viimeinen kerta. 

Kaipaan häntä niin sanomattoman paljon että se tuntuu kipuna rinnassa. Rakkaus on kuin kuristava köysi kaulalla. Tuntuu käsittämättömältä etten merkitse hänelle enää mitään riittävästi ja ettei hän ikävöi kotiin perheen luokse riittävästi. Se, että ikävöi ”vain toisina päivinä”, ei yksinkertaisesti riitä häntä vakuuttumaan siitä että meillä voisi olla vielä hyvä yhdessä. Riski epäonnistua on niin suuri että pelko voittaa. 

Emme edelleenkään ole hakeneet avioeroa. Keskustelimme eilen lyhyesti tilanteesta siinä määrin, että päätimme olla laittamatta taloa vielä myyntiin. On pieni remontti joka pitää saattaa (muiden toteuttamana) valmiiksi ennenkuin taloa aletaan myymään, mutta syy sen keskeneräisyyteen on rahapula. Mielestäni nykytilanne, jossa miehellä menee noin 700 euroa/kk oman taloutensa pyörittämiseen on sinällään absurdi. Hän ehdottaa ratkaisuksi vielä yhden käyttölainan koroille laittamista, josta vapautuisi käyttöön vielä muutama sata. Itse ehdottaisin, että hän muuttaisi kaikkia epäonnistumisen riskejä uhmatenkin takaisin kotiin, siltikin vaikka päätyisimme eroon. 

Kun vaan uskaltaisin edes ehdottaa. 

– ja lähetettyäni ylläolevan postauksen, siirryin suoraan sähköpostiin ja ehdotin järjestelyä miehelleni.