Rakkauspari
Kolmivuorotyötä tekevä, kaksin lapsen kanssa asuva. Tuskin ainoa maailmassa. Miten hitossa yksinhuoltajat saa arkensa rullaamaan?! Miten isot turvaverkot heillä oikein on?!
Tuntuu, että omassa verkossani on reikiä. Viikonlopun yövuorojen vuoksi mies tuli perjantaina kotiin ”yökylään” sillä se nyt vaan on lapsen arjen kannalta toimivin ratkaisu. Ennalta ei oltu suunniteltu miten seuraavan yön kohdalla toimitaan, ja kun hän ilmoitti jäävänsä toiseksikin yöksi en voinut kokea muuta kuin iloa ja riemua. Siitäkin huolimatta, etten ollut kotona itse kumpanakaan yönä. Iloa ja riemua siitä, että hän oli edes tuon reilun kokonaisen vuorokauden arjessamme läsnä. Jakoi vastuun kanssani ihan konkreettisesti. Oli vuoteessani kun aamulla pääsin vihdoin kotiin ja painoin väsyneenä pääni tyynyyn.
Puolivälissä viikonloppua muistin taas että edessä on huominen, hetki jolloin hän lähtee takaisin omalle taholleen ja jättää meidät keskenämme – alakulo voitti. Hän tulkitsi minun mielialat aluksi väärin; Ensin luuli minun olevan yövuoron jäljiltä ”koomassa”, sitten ajatteli että kiukkuan taas jostakin. Sain korjattua tilanteen välittömästi ja selitin, ettei kyse ollut nyt kummastakaan. Kerroin, kuinka rankalta minusta tuntuu jaksaa sitä tavallista perusarkea ilman häntä. Kuinka lapsen – niin rakas ja tärkeä kuin minulle onkin – kanssa kaksin oleminen, kaikesta huolehtiminen, kaikkeen vastaaminen kuluttaa. Halusin hänen ymmärtävän, että hänen poissaolonsa tuntuu juuri niissä arkisissa asioissa, kuten vaikkapa ”mitä tänään syötäisiin”-päätösten teossa, koiran lenkittämisessä, kaupassa käymisessä, pyykin pesussa ja… Kaikessa. Aamuun heräämisessä, illalla nukkumaan käymisessä. Yksin oleminen ikäänkuin kuristaa ja tekee helpostakin kaksin verroin vaikeampaa.
Ehkä itsellenikin tuli yllätyksenä se, miten paljon olen tarvinut häntä jaksaakseni arjessa. Kun hän yhden kokonaisen päivän oli siinä ”ihan niinkuin ennenkin ja niinkuin kuuluisikin”, olo oli kevyt ja hengittäminen helppoa. Tai siis oli siihen pisteeseen asti, että muistin hänen kohta taas lähtevän pois. Kahteen viikkoon niitä poislähtöjä on kertynyt ihan riittävän monta eikä silti tunnu helpottavan.
On jännittävää, että kaikesta tästä huolimatta välillämme on jokaisella kohtaamiskerralla voimakas fyysinen vetovoima; Tarve koskettaa, halata, suudella ja harrastaa seksiä. Vai onko se edes vetovoimaa, tarve? Käytämmekö kuitenkin vain toisiamme ja heikkouksiamme tässä tilanteessa hyväksi? Minä hänen syyllisyydentuntoaan, hän minun rakkauttani? Tiedän että minut on helppo nähdä tässä suhteessa heikkona ja typeränä osapuolena joka on helposti saatavilla, mutten silti millään tapaa itse koe tulleeni hyväksikäytetyksi. En tiedä mitä hän itse ajattelee, ainakin toivon ettei hän koe täyttävänsä jotain velvollisuuttaan toimiessaan noin kuin toimii. Että hän haluaisi juuri minua, eikä vaan seksiä ylipäätään. Tänä viikonloppuna tunsin pitkästä aikaa itse että rakastelimme, emmekä vain kilvan naineet ”kumpi ensin maalissa”-periaatteella.
Tänä viikonloppuna hän myös ensimmäistä kertaa koko talven aikana kommentoi hoikistunutta olemustani. Painoa on lähtenyt pidemmällä aikavälillä 15kg, ja vaikkei kiloja viime kuukausina olekaan ropissut alas juurikaan yhtään, jotain on tapahtunut peilikuvassa kuitenkin. Vaikka olen ollut koko yhdessäoloaikamme ylipainoinen ja olen edelleen, hän ei ole ikinä sanonut mitään negatiivista tai kehoittanut laihduttamaan, olen kelvannut aina sellaisena kuin olen. Se on merkinnyt minulle aina todella paljon, mutta yhtä paljon merkitsi tämänpäiväinen kehu.
Niin että niillä minut saisi jaksamaan. Läheisyydellä, tunnepitoisella seksillä, kehuilla. Ja suklaalla. Ihan helppo juttu!