Rock bottom

Laitetaan muistiin; 26.4. oli päivä jolloin pilasin parisuhteenrippeet lopullisesti. 

Ainakin luulen. Tai siltä nyt vaikuttaa. 

Hylätyksin tulleena ja siitä katkeroituneena ja epätoivoisena verbaalisesti löin miestäni tänään vyön alle. Väitin hänen vähät välittävän tyttärestään. Saman tien tuon sanottuani kaduin sanojani, mutta sanathan ovat kuin hammastahna; kun se tulee ulos tuubista, sitä ei saa enää takaisin. 

Sanoin myös, ettei hän anna itsestään enää mitään. Hän vaatii minulta aikaa ja pitkämielisyyttä, samalla hän on hylännyt minut arjestaan eikä anna minulle mitään tunnetasolla, mistä voisin uskoa että edistystä on tapahtunut. Petyn kerta toisensa jälkeen, itsetuntoni on murusina. Hän ei tee päätöksiä eikä ole saanut aikaan mitään suunnitelmaa siitä miten asioissa etenemme. Ymmärrän että se on vaikeaa, mutta en siltikään ymmärrä. 

Hän ei peitellyt raivoaan, pakeni tilannetta lähtien taas kotoa kämpilleen. Lähetti yksirivisen sähköpostin jossa vaati perusteet sanomisilleni, mutta sen jälkeen ei ole vastannut yhteenkään viestiini. Soitin hänelle, ehdotin että olisimme vielä tänään yrittäneet jutella ja selvittää asioita, mutta ymmärrettävästi hän kieltäytyi, sanoi että nyt ei kyllä tosiaankaan kannata. 

En ihmettele. Loukkasin häntä oikeasti. Minun täytyy nyt antaa olla, antaa hänen rauhoittua ja yrittää samalla rauhoittua itsekin. Tällä hetkellä silmiä kirvelee itkeminen, sydäntä kirvelee epätoivoinen ahdistus. 

Huomenna hankin itselleni jonkinlaista keskusteluapua, nyt olemme ylittäneet sen pisteen jossa en enää pärjää omillani.