Sillä sinun on valtakunta…

Makasin äsken sohvan nurkassa ja sain kunnon itkukohtauksen, itkin ihan ääneen – helppoa, kun on yksin, kun ei tarvitse selittää lapselle että äiti on nyt vain vähän aikaa surullinen eikä mitään hätää ole. Itku lähti ikkunaverhoista; Olohuoneessani on kaksi isoa ikkunaa, joten minulla on useampi tuplapari verhoja komerossa. Siitä ajatus eteni siihen, miten tämä koti todella täytynee purkaa osiksi ja jakaa. Miten yhteiset valokuvat monen vuoden takaa täytyy pakata lasta varten säilöön. Miten sohva pitää laittaa myyntiin. 

Ja miten vähän edelleenkään sitä, tai mitään tätä haluan. 

Niin paljon häviää ja niin moni asia muuttaa merkitystään. Onko tuohon ikinä valmis näistä asetelmista, joissa toinen on päättänyt lähteä? No järkeiltyäni totean itsekin, että kyllä varmasti. Kyllähän jokaisella mitta tulee vastaan, tulee se hetki jolloin nostaa päänsä pystyyn ja kohtaa totuuden. 

Edessäni on viikonloppu mieheni suvun mökillä lapseni ja mieheni perheen kanssa (mutta ilman miestäni). Tuo kuulostaa ihan hullun suunnitelmalta. Miten ihmeessä altistani itseni tilanteeseen, jossa aivan varmasti tulen romahtamaan en ehkä vain kerran, todennäköisesti montakin kertaa. Tiedän olevani sinne tervetullut ja koska lapselle mökkeily on rakasta ja tärkeää, menen vaikka miten tuntuu pahalta. Menen edes käymään. On pakko. Koskaan ei tiedä milloin on viimeinen kerta. 

Kaipaan häntä niin sanomattoman paljon että se tuntuu kipuna rinnassa. Rakkaus on kuin kuristava köysi kaulalla. Tuntuu käsittämättömältä etten merkitse hänelle enää mitään riittävästi ja ettei hän ikävöi kotiin perheen luokse riittävästi. Se, että ikävöi ”vain toisina päivinä”, ei yksinkertaisesti riitä häntä vakuuttumaan siitä että meillä voisi olla vielä hyvä yhdessä. Riski epäonnistua on niin suuri että pelko voittaa. 

Emme edelleenkään ole hakeneet avioeroa. Keskustelimme eilen lyhyesti tilanteesta siinä määrin, että päätimme olla laittamatta taloa vielä myyntiin. On pieni remontti joka pitää saattaa (muiden toteuttamana) valmiiksi ennenkuin taloa aletaan myymään, mutta syy sen keskeneräisyyteen on rahapula. Mielestäni nykytilanne, jossa miehellä menee noin 700 euroa/kk oman taloutensa pyörittämiseen on sinällään absurdi. Hän ehdottaa ratkaisuksi vielä yhden käyttölainan koroille laittamista, josta vapautuisi käyttöön vielä muutama sata. Itse ehdottaisin, että hän muuttaisi kaikkia epäonnistumisen riskejä uhmatenkin takaisin kotiin, siltikin vaikka päätyisimme eroon. 

Kun vaan uskaltaisin edes ehdottaa. 

– ja lähetettyäni ylläolevan postauksen, siirryin suoraan sähköpostiin ja ehdotin järjestelyä miehelleni.