Sinä ansaitset kultaa…

Aloittaisinko jälleen syvällä huokauksella?

Olen lopulta jollain tasolla valmis irrottamaan ja myönnän ettei meillä ole taitoa korjata liittomme tilaa ennalleen. Neuvottomuus ahdistaa. Olen antanut luvan alkaa valmistautumaan poismuuttoon. 

Toivon rippeitä ripsahtelee silti jatkuvasti. Oli jännittävää nähdä, kuinka jo pelkästään tuon päätöksen tekeminen rentoutti meitä vähäksi aikaa. Vajaan vuorokauden ajan jaksoimme olla siinä tilassa, sitten hän katosi taas omaan harmaaseen maailmaansa. Ahdistui ja etääntyi enkä ymmärrä miksi, ei hän osaa selittää.

Olen nainen, nautin kosketuksesta. Olisin voinut vaikka kehrätä kun hänen kätensä lipuivat peiton alla vartalollani, lämmin vartalonsa painautui vasten omaani ja hän teki sen oma-aloitteisesti ja pyytämättä. Pieni onnenmurunen, josta sain vähäksi aikaa voimaa ja toivoa. Ja sitten, vain muutamaa tuntia myöhemmin, sain taas huomata olevani näkymätön, merkityksetön, epäkiinnostava.

Voin (nyt on pakko) vain oppia. Seksi on seksiä, siihen ei tarvi rakkautta. Olenko helpolla saatavilla, käytettävissä silloin kun häntä sattuu kiinnostamaan, vai vaadinko jotain enemmän? Jos annan käyttää itseäni hyväksi, mitä saan tuntea jälkeenpäin? 

Jokaisen pettymyksen myötä pelkään, että ajaudun lähemmäs hetkeä, jolloin en odota hänen enää muuttavan mieltään. Jolloin haluan hänen lähtevän antamatta enää lupaa palata. Hygieniasyistä otan tänään sormukseni pois. Mieheni ei vielä tiedä, etten aio laittaa niitä enää sormeeni kuin pyynnöstään.

1.4. Takaraja tälle rimpuilulle on asetettu.