Titaanirunko

Huomaan siirtyneeni siitä joulu-tammikuisesta ”apua, sinun on pakko rakastaa minua, teen sen eteen mitä tahansa”-vaiheesta eteenpäin. Kuluneen vuorokauden aikana emme ole puhuneet juuri mitään. Emme ole vältelleetkään toisiamme, päinvastoin tunsin itseni hetkittäin jopa naurettavaksi istuessani tiukka mutru huulessa vieressään sohvalla tuijottaen tyhjyyteen kun televisiosta tuli jotain turhanpäiväistä urheilua, jota en ikinä jaksa edes katsoa. ”Katso nyt minua, tässä minä olen, surkeana ja jotain vailla”. Ja jos jompikumpi meistä on päätöksissään vankempi, niin en ainakaan minä, se olen aina minä joka jokasortin tuijotuskilpailut häviän. Runkoni ei ole titaania. Jotain miehessäni on kuitenkin liikahtanut viime viikon aikana, sillä hänen ilmeni tänä aamuna tarve tarkistaa FB-profiilini ja yksityisviestitkin. En edes yllättynyt, eikä hän löytänyt mitään, mitä voisi käyttää tässä tilanteessa minua vastaan. Tiedänpä jatkossa poistaa kaikki avautumiskeskustelut heti kun ne on käyty.

Koska mitä tässä enää puhumaan. Puhuttu on niin paljon ettei minkään pitäisi olla enää epäselvää puolin tai toisin. Samojen asioiden toistaminen ei tee oloa kummallakaan paremmaksi, eikä helpota tilannetta tai muuta sen suuntaa yhtään. Jos olisi jotain, jonka sanomalla kykenisin painamaan hänestä kaikki kaipaamani tunteet jälleen aktiivisiksi, kertokaa toki, itse en keksi. Hän viesti minulle että häntä ei tällä viikolla ollut ahdistanut kuten aiemmin, ennenkuin vasta eilisen päivän ajan (niin, kun aamulla viestitse selvittelimme taas parisuhteen tilannetta ja hän ilmoitti edelleen kokevansa tarvetta muuttaa pois). Nyt tässä sitten töiden lomassa taas väännän hänelle viestitse (puhuminenhan on niin, niin yliarvostettua, *huokaus*) että minua ahdistaa tämä epäselvyys kaikenaikaa. Ei saa puhua. Ei saa kysyä miten menee, mikä fiilis. Ei saa koskea ilman lupaa. Ei saa ilmaista rakkautta tai muutenkaan tunteita. Miten minun pitää omassa kodissani olla, jotta toista ei niin hirveästi ahdistaisi?! Miksen minä saa hermostua ja ilmaista turhautumistani tähän tilanteeseen millään tapaa?

En usko hänen olevan edelleenkään täysin rehellinen itselleen tai minulle. On vielä jotain, joka jossain kohtaa tulee esiin ja ilmi, jokin puuttuva palanen. Edelleen haluaisin kovasti tästä kaikesta syyttää sitä mieheni naispuolista työkaveriystävää, mutta koska näennäisesti ainakin vapaa-ajalla tapahtuva yhteydenpito välillään on vähentynyt merkittävästi, uskon kun minulle on sanottu ettei heillä ole tunteita toisiaan kohtaan. Silti…

Olen alkanut epäilemään, jaksanko kuitenkaan odottaa häntä. Jos (kun) hän lähtee pois, haluanko hänen enää palaavan? Rakastanko häntä ihan oikeasti ikuisesti, vielä 2080-luvullakin? – Ja voiko tuollaista ikinä, kukaan, ihan taatun varmasti edes tietää tai luvata toiselle? Ei herranjumala, mitä tämä pelleily oikein on? Miten kaksi ihmistä, joiden välistä rakkaus on lähes kokonaan kadonnut, voivat edes kuvitella sen palautuvan?

Haluan hänen lähtevän pois, sillä kolmen kuukauden aikana mikään ei ole muuttunut lupauksista ja yrityksistä huolimatta.

Haluan, että hänenkin olisi helpompi olla, ettei koko ajan ahdistaisi ja että hän saisi selvitettyä onko rakkaus vain piiloutunut sen ahdistuksen alle.

Haluan elää sellaisessa suhteessa, jossa tiedän ja tunnen olevani arvostettu, rakastettu, tärkeä. Haluan ihmisen, joka ei saa perustuksiani horjumaan näin.

Ennen sitä, haluan rakentaa sisälleni titaanirungon.