Vapaapudotuksessa

Me ei tässä kaiken yrittämisen lomassa otettu huomioon, että toivoessamme tilanteen korjaantumista antamalla ajan kulua saatamme ajaa sen vain heikompaan jamaan.

– Etkö nyt vaan voi jättää mut, saatana, rauhaan??!

En ikinä ajatellut että elämäni rakkaus – tai ylipäätään yhtään kukaan – saattaisi sanoa minulle noin.

Voiko kukaan kuvitella miltä tuo tuntui?

Valvoin yöni lähes aamuun saakka, silmät ristissä aamulla vastuullista työtä toteuttamaan. Huh. Onneksi on hyvät työkaverit jotka pitävät pystyssä kun oma ajatus leviää.

En tänään taas tiedä mitä tekisin. Miten jaksaisin, miten toimisin, miten ajattelisin, mitä saan tuntea ja mitä en. Miten olla omalla kodissani etten aiheuttaisi lisää pahaa mieltä itselleni. Keneen turvautuisin, vai turvautuisinko vain itseeni. Riitänkö minä?

Ajauduin eilen yöllä paniikkiin, ihan shokkiin suorastaan. Tärisin, itkin hillittömästi. Pelkään suunnattomasti tulevaisuutta! Mieheni poislähdön jälkeen haluaisin olla niin itsenäinen kuin mahdollista, mutta pelkään ettei tuloni riitä kattamaan menot. Tietenkin hänellä on myös osuutensa ja vastuunsa tyttärensä elättämisessä, mutta jää vielä paljon minun kontolle. En pysty tällä hetkellä hahmottamaan kaikkea, kokonaisuutta, eikä sitä varmaan vielä voikaan hahmottaa. Hän lupasi (emme eilen olleet niissä voimissa että siihen olisi ollut järkevää yöllä ryhtyä), että tänään palaamme käytännön asioihin, yritämme katsoa yhdessä mitä asumusero tulee kustantamaan osapuilleen.

En tahtoisi muuttaa kodistamme pois, mutta jos asumusero pitkittyy tai muuttuu pysyväksi ratkaisuksi, on pakko myydä talo. On pakko aloittaa uusi, oma elämä. Sekin pelottaa käsittämättömästi! Miten ihmiset oikeasti erojaan hoitavat ja tekevät?

Harmaaseen hukkuminen tuntuu helpolta ratkaisulta. Tekee mieli vajota johonkin pimeään ja unohtaa.

Leijua hengittämättä.