…voima ja kunnia.

Kyllä minä ihan rehellisesti myönnän vellovani tässä surussa. Väitän, että voisin yhtä hyvin nostaa pääni pystyyn, suunnata katseen kaukaisuuteen ja todeta että selvä, se oli sitten tämä parisuhde tässä, ei muuta kuin uutta kohden. Tavallaan osa minusta uskoo että noin saattaisi olla hetkittäin jopa helpompaa. 

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, ehdotin miehelleni taloudellisin perustein kotiin paluuta edes täksi kesäksi, siksi aikaa että saisimme kodin myyntikuntoon ja jaettua omaisuutemme. Korostin, että jos vaikka hän muuttaisikin kotiin, se ei tarkoittaisi minulle että hän palaisi luoksemme. Hän luonnollisesti myönsi suunnitelmassa olevan järkeä, mutta pelkää ettei meidän järkemme kestä sitä. Hän tunnusti, että se, että olen hyvin avoimesti kertonut olevani ajoittain itsetuhoinen, on estänyt häntä tekemästä päätöksiä lopullisen eron suhteen. 

Olen edelleen vakuuttunut siitä, että hän on jo omalla tahollaan tehnyt päätöksensä. Me molemmat tiedetään mikä se on lopputulos tälle tarinalle. Ärsyttää, että hän kiertelee asiaa ja pelaa aikaa (ja mitä ihmeen tarkoitusta varten edes?!) puolelleen. Miten hänelle itselleen ei ole järkeenkäypää se, että tämä vitkutteleminen se on, mikä multa mielenterveyden vie?! Toisaalta, mitäpä tässä valittamaan, sillä kuten alussa kirjoitin, ole tavallaan itse myös syyllinen osaani. Valinnut näin. 

Viikonloppu miehen perheen kanssa mökillä oli – kuten odottaa saattoi – hetkittäin henkisesti raskas. Sain henkistä tukea, vakuutuksia siitä miten tulen olemaan aina heille ”oma tyttö”, mutta silti… Istuin saunan lauteilla yksin, heitin löylyä ja lauloin Sannin biisiä ”2080-luvulla” (se oli ainoa jonka muistin sillä hetkellä ulkoa) kunnes en enää saanut ääntä ulos kurkustani, itkin vain. Itkin, itkin, itkin. Kävelin koiran kanssa läheiselle korkealle mäelle, istuin kaatuneen männyn rungolla ja katselin alas mökkipihaan. Muistot vaan tulvi mieleen, varmaan lähes jokaikinen 17:stä kesästä. On naurettava ajatus, että voisin edelleen käydä mökillä lapseni kanssa ilman häntä. Miten muka voisin?! Se on hänen perheensä, hänen perintönsä. On taatusti parempi astua syrjään heti, eikä vasta sitten kun se on pakko. 

– En saa ruohonleikkuria käyntiin. 

Hänellä oli jälleen krapula eikä luonnollisestikaan mitään halua tulla kotiin sitä potemaan, leikkaamaan ruohoa tänään kauniilla säällä vaikka huomenna jo taas sataa vettä. Se, että ylipäätään soitin ja ehdoton asiaa oli hänen mielestään ärsyttävää ja ”outoa”. Huomenna hän viettää kotona illan lapsenvahtina. Todennäköisesti poistuu kämpilleen ennenkuin tulen töitä kotiin, vaikka tarjosin viime viikolla sohvapaikkaa yöksi. 

Kyllä tämä vaan on typerää niin monelta kantilta katsottuna.