85. päivä

Mulla ei ole yhtään huonoa muistoa Äidistä.

Ei vaikka miten miettii. Joskus varhaisteininä sain kyllä selkäsaunan. Muistelen, että oli kyllä aihetta moneenkin, mutta kerran se pinna paloi.

Pidän itseäni valtavan onnekkaana. Siinäkin, ettei Äidin sairaus kestänyt pitkään. Kuukausi diagnoosista ja Äiti oli jo kuollut. Me tiedettiin asiasta vain kolme viikkoa, koska oltiin lomareissussa eikä Äiti halunnut pilata meidän lomaa. Kun mentiin vuoden ensimmäisenä päivänä häntä katsomaan, hän selitti, että tässä tulee kaikenlaisia vaiheita. Että hän saattaa vielä päästä kotiinkin, mutta luultavasti joutuu olemaan myös sairaalassa. Ja sitten tulee se saattohoitovaihe. 

Olihan siinä ne kaikki vaiheet juu. Pikakelauksella. Muutama päivä kotona, muutama sairaalassa ja viikko saattohoitokodissa.

Äiti yritti saada kaiken kuulostamaan ei-niin-pahalta. Tämänkin.

Ei se ollut vika. Se oli ominaisuus.