91. päivä

Kolme kuukautta.

Siitä puhelusta on nyt niin pitkä aika. Vasta toissa iltana ehdin kunnolla jutella mun toisen siskon kanssa, sen, joka toimi vähän sellaisena varaäitinä 90-luvun alussa kun muutin Helsinkiin.

Hänellekin Äiti oli tärkeä puhekaveri ja viisauden lähde. Nyt meidän pitää ilmeisesti opetella keskustelemaan keskenämme vaan koska jollekin pitää voida niistä isoista asioistaan puhua.

Mulla ei jäänyt Äidille mitään sanomatta. Hautajaisten alla mietin, että mulla ei kyllä ole mitään lisättävää enää, jos siinä arkulla jotain pitäisi sanoa. Sanoin sitten vaan, että ”nähdään äiti”.

Olipa asia mikä hyvänsä niin Äidin kanssa saattoi aina puhua. Teitpä kuinka huonoja ratkaisuja tahansa, Äidin tuki ei pettänyt. Ainoastaan mun tatuoinneista Äiti sanoi, ettei oikein ymmärrä niitä. Kerroin, että ne ovat vaan arpia, mutta sellaisia joita mielelläni muistelen. Mulla on paljon myös sellaisia, jotka mieluiten unohtaisin.

Äiti on nyt tatuoituna sydämeen eikä lähde sieltä ikinä.