92. päivä

Koko ajatus, ettei Äitiä enää ole tuntuu ihan absurdilta.

Äiti on ollut aina. Silloinkin kun musta ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään.

Olivat siskon kanssa kyselleet toisiltaan, että olenko soitellut. ”No, sillä on asiat sitten hyvin.” sanoivat. ”Ottaa kyllä yhteyttä kun on jotain vailla.” Onneksi tuli tämä Facebookin aikakausi, niin saattoi pitää aina silmällä mitä kenellekin kuuluu.

Äidillä oli syöpä jo 15 vuotta sitten. Samaan saumaan mulle sattui henkinen katastrofi. Sanoin, että tulen sinne kotiin auttamaan kun Äiti on toipilaana. En tiedä kumpi auttoi enemmän kumpaa.

Ja se yksikin syysmasennus, joka vietiin sienimetsään ja jätettiin sinne.

Sitten tuli tämä mies joka on pitänyt huolta, pitänyt onnellisena. Ei ole Äidin tarvinnut murehtia.

Ei parane alkaa pitämään itsestäänselvyytenä.

Ketään näistä.