Sata päivää

En ollut tullut edes ajatelleeksi, että Äidillä oli niin paljon koruja. Tajusin sen vasta kun siskon kanssa mentiin korulaatikon kanssa Äidin sängyn vierelle käymään niitä läpi. Mutta Äiti tosiaan piti aina jotain korua, kaulaketjua, tai rintaneulaa tai vähintäänkin korviksia.

Meitä on iso lauma naisia ja hän halusi jättää jokaiselle jotain. Se oli tiistai-ilta Karinakodissa, ensimmäinen kokonainen päivä siellä ja viimeinen jonka Äiti oli oikeastaan enää läsnä.

Puolitoista tuntia niitä tutkailtiin ja laitettiin nimiä päälle. Tarinat korujen takaa kirjoitettiin ylös, Äiti kertoi mistä niitä oli hankittu ja koska.

Sitten Äiti väsähti, sanoi, että huilaa vähän ja nousee vielä siihen pöydän ääreen katsomaan ne läpi kaikki pussit. Tunnin päästä heräsi ja sanoi, ettei sittenkään jaksa, ”auttakaa mut vaan pesulle.” Ja me autettiin. Voimat oli niin lopussa, ettei jaksanut sähköhammasharjan nappia painaa. Minä en edes tajunnut sitä ennen kuin sisko sanoi, että autatko Äitiä ja laitat sen päälle.

Minä perin kultaiset korvakorut jotka isä oli ostanut Äidille 19-vuotislahjaksi. Se oli vuosi 1958. Olivat jo naimisissa silloin. Ensirakkautensa kanssa, molemmat.

Lainasin niitä korviksia ainakin YO-juhliini, riparin aikaan mulla ei tainnut olla reikiäkään vielä.

Nyt pitäisi laitattaa uudet kun ovat menneet umpeen jo vuosia sitten.