106

Eilinen oli vuoden viides kyyneleetön päivä. Sitä edelsi kylläkin tuplamäärä itkuja viikonloppuna, mutta näin kai se menee jatkossakin, aaltoillen.

Lapsuus taitaa olla nyt lopullisesti loppu, kirkkaat muovihelmet on ripustettu naulaan.

Sellainen hullu ajatus putkahti viikonloppuna päähän. Sinänsä, niin sen varmaan kuuluu joskus loppuakin, varsinkin jos täyttää ylihuomenna 43 vuotta.

Nyt minä en ole enää kenenkään pikkutyttö. Isän elämässä olen joutunut olemaan liian viisas, liian aikuinen ja Äiti on poissa.

Nyt ei sitten varmasti tule enää mökkijouluja ainoana lapsena. Eikä kauppa-autokaan tule enää kulkemaan. Kärjeltä on kadonneet lehmät eikä Äiti tee enää viiliä. Jokisellakaan ei enää kasvat tomaatit. Ei oteta eväitä ja soudeta matonpesusaareen ottamaan aurinkoa.

Mökiltä lähtö on jo useamman vuoden herättänyt mussa haikeutta ja luulen, että nyt vielä enemmän. Ollaan menossa sinne pääsiäiseksi kuitenkin. Isän kanssa.

Saa nähdä miltä se nyt tuntuu. Pitänee varata jättipaketti neneäliinoja mukaan.