My Way. Äidin biisi.

Soitin lapsena toista kymmentä vuotta poikkihuilua, joka sitten jäi kun muutin pois kotoa. Pari vuotta sitten isä täytti 75. Päätin siinä synttäreiden alla, että opettelen uudelleen soittamaan edes jotain, lahjaksi noille kahdelle. Kun kyllä siinä oli heillä välillä tekemistä saada lapsi treenaamaan niitä kappaleitaan, kun esiintymään saattoi mennä treenaamattakin. Itseä harmitti, että olin antanut koko taidon ruostua. Paljon oli vähistä rahoista kuitenkin maksettu siinä kun sitä mulle opetettiin.

Valitsin My Wayn, tilasin netistä halvan huilun ja nuotit ja treenasin elämäni miehen kanssa yhdessä pari viikkoa, joka ilta. Saatiin valmisteltua encorekin.

Shokkivaikutus oli täydellinen.

Äiti ei olisi ikinä uskonut, että kuulee soittoani vielä, oli kyllä hämmentynyt ja onnellinen. Kappaleessa oli tosin puoliväliin saakka ylimääräinen vibrato, kun en millään saanut hallittua väpättävää alahuulta.

Keväällä olisi ollut Äidin seiskavitoset, kappale oli vielä mietinnän alla. Loppiaisena otin kuitenkin huilun mukaan ja soitin Äidille. Sen saman My Wayn. Se oli Äidin puhelimessa soittoäänenäkin monta vuotta. Oikeasti se oli ennemminkin Äidin biisi.

Parissa kohdassa kompastelin, mutta se nyt on jatsii. Sisko ja veli taputtivat. 

Me pyydettiin kanttoria soittamaan se hautajaisissa ja hän toteutti toiveen. Minulta sitä tuskin enää irtoaa, sen verran voimakas lataus siinä on.

Tuo Äidin kirjoma liina pitäisi näköjään pestä.

Sain sen häälahjaksi melkein 14 vuotta sitten, puolet siitä ajasta se on varmaan ollut tuossa olohuoneen pöydällä. Siitä kun muutettiin tänne. Siinä on kahvitahroja, mutta toinen, virkattu liina on peittänyt ne.

Se oli ollut Äidillä kauan laatikossa vähän vaiheessa, mutta teki sen sitten loppuun kun pieni tyär oli menossa naimisiin. Käsin virkatut pitsitkin siinä on reunassa. Äiti oli valtavan taitava käsitöissä.

Tuollainen keskeneräinen liinantekele löytyi sieltä tavaroistakin, mutten minä osaa siitä jatkaa. Virkkaamaan sentään opin, ja neulomaan, ja parsimaan ja ompelemaan nappeja, mutta tuo olisi vaatinut enemmän kärsivällisyyttä. En tiedä kenelle sen piti valmistua. Alunperin Äiti alkoi kirjoa näitä kun perintöliinoja oli vain yksi ja tyttäriä kolme. Mahtoikohan kaikki saada omansa. 

Äiti ja isä etsivät samoihin aikoihin uutta kotia kuin me. Vuosikausien jahkailun jälkeen Äiti ilmoitti, että ovat laittaneet talon myyntiin ”mutta siinä voi mennä vaikka kuinka kauan, että se saadaan kaupaksi. Tuossa on naapuritalo ollut 3 vuotta myynnissä.”

Veljen lapset olivat vetämässä heitä Turkuun.

Meni 3 viikkoa ja talolle oli ostaja.

Sitten piti kiireellä löytää uusi koti. Meillä oli mennyt monta kuukautta omamme etsimiseen, mutta heille löytyi täydellinen yhdessä viikonlopussa.

Meitä nauratti.

Käytiin keräilemässä siskon kanssa sieltä vanhasta talosta jotain juttuja talteen muuttoauton ja roskalavan tieltä, pestiin ovia. Meidän viherkasvi seisoo nyt lastenhuoneen roskapöntössä.

Oli niin mukava kun muuttivat ihan tuohon nurkille, tuli nähtyä niin paljon useammin. Heti siitä saakka kun ekaa kertaa käveli sisälle, tuntui kuin olisi kotiinsa tullut.