Koko ajatus, ettei Äitiä enää ole tuntuu ihan absurdilta.

Äiti on ollut aina. Silloinkin kun musta ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään.

Olivat siskon kanssa kyselleet toisiltaan, että olenko soitellut. ”No, sillä on asiat sitten hyvin.” sanoivat. ”Ottaa kyllä yhteyttä kun on jotain vailla.” Onneksi tuli tämä Facebookin aikakausi, niin saattoi pitää aina silmällä mitä kenellekin kuuluu.

Äidillä oli syöpä jo 15 vuotta sitten. Samaan saumaan mulle sattui henkinen katastrofi. Sanoin, että tulen sinne kotiin auttamaan kun Äiti on toipilaana. En tiedä kumpi auttoi enemmän kumpaa.

Ja se yksikin syysmasennus, joka vietiin sienimetsään ja jätettiin sinne.

Sitten tuli tämä mies joka on pitänyt huolta, pitänyt onnellisena. Ei ole Äidin tarvinnut murehtia.

Ei parane alkaa pitämään itsestäänselvyytenä.

Ketään näistä.

Kolme kuukautta.

Siitä puhelusta on nyt niin pitkä aika. Vasta toissa iltana ehdin kunnolla jutella mun toisen siskon kanssa, sen, joka toimi vähän sellaisena varaäitinä 90-luvun alussa kun muutin Helsinkiin.

Hänellekin Äiti oli tärkeä puhekaveri ja viisauden lähde. Nyt meidän pitää ilmeisesti opetella keskustelemaan keskenämme vaan koska jollekin pitää voida niistä isoista asioistaan puhua.

Mulla ei jäänyt Äidille mitään sanomatta. Hautajaisten alla mietin, että mulla ei kyllä ole mitään lisättävää enää, jos siinä arkulla jotain pitäisi sanoa. Sanoin sitten vaan, että ”nähdään äiti”.

Olipa asia mikä hyvänsä niin Äidin kanssa saattoi aina puhua. Teitpä kuinka huonoja ratkaisuja tahansa, Äidin tuki ei pettänyt. Ainoastaan mun tatuoinneista Äiti sanoi, ettei oikein ymmärrä niitä. Kerroin, että ne ovat vaan arpia, mutta sellaisia joita mielelläni muistelen. Mulla on paljon myös sellaisia, jotka mieluiten unohtaisin.

Äiti on nyt tatuoituna sydämeen eikä lähde sieltä ikinä.