Eilinen olikin vähävetinen päivä. Lieneekö urheilu ja siitä tullut adrenaliini pitänyt kyyneleet loitolla.

Ollaan käyty läpi Äidin tavaroita. Kerättiin vaatteet kirpputorille myyntiin (ovat siis siellä nyt, Ihana-kirppis, Turku, pöytä 32) kun Isä ei kestä katsella niitä. Paljon kaikenlaista siellä oli, melkein kaiken olisin voinut tuoda kotiinikin mutta kun ei meille mahdu mihinkään. Meillä oli aika yhtenäinen maku. Minä jo teininä niitä lainailin, ja aina kun tuli tehtyä hutiostos tai muuten vaan kyllästyin, vein sen Äidille.

Pari mekkoa toin kaappiin, niitä ei vaan voinut hävittää vaikka en ikinä pitäisi. Toisen Äiti teetti 50-vuotisjuhliinsa, mutta minä ehdin sitä käyttää jo ennen niitä bileitä. Toinen on vielä vanhempi, ajalta kun olin pikkutyttö. Siinä samassa mekossa Äiti juhli kultahääpäivää.

Isä kertoi, että heillä on kaikki seurusteluajan rakkauskirjeet tallella vielä. Voi sitä päivää kun niitä käydään läpi…

Äiti on läsnä kaikessa.

Toissa iltana kuorin lanttuja sillä samalla tavalla jonka Äiti opetti. Muistelin miten tappelin siitä kotitalousopettajan kanssa. Olisi pitänyt käyttää tylsää kuorimaveistä. Lanttuun!?!

Mikä vuosi se olikaan… kasikolme tai neljä.

Pitää varoa mitä  puhuu.

Eilen gastromessuilla sanoin esittelijälle, että ”niin, kyllä meillä Äiti opetti, että kaikkea pitää maistaa”. Se pisti nieleskelemään kyyneleitä. Ja ihan oma moka.

Vihkikimppu. Äiti senkin osti. Siitäkin on jo pitkä aika.