80. päivä
On olemassa kahdenlaisia ihmisiä; niitä jotka kokemuksesta tietää miltä tämä tuntuu, ja niitä jotka eivät tiedä.
Kommenttiboksiin oli joku ystävällinen lukija laittanut viestin jossa luki osanotto ja voimia. Olen samanlaisia jättänyt itsekin monen monta tutuille ja tuntemattomillekin. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt millainen ero siinä on kun sen sanoo joku joka kokemuksesta tietää, tai sellainen joka ei ole tätä käynyt läpi. Ne kuulostavat erilaiselta.
”Voimia”-toivotus ihan tuntemattomaltakin taholta lämmittää mieltä, tulee tunne, ettei sittenkään ole tässä yksin. Kiitos siis sinulle kommentoija, ja kaikille muille jotka olette hengessä mukana! Olette tärkeitä ja kiitän teitä lämpimin ajatuksin!
Sen sijaan ihan ystävällisetkin neuvot siitä, miten surua pitäisi käsitellä ovat turhia. Etenkin jos niitä tarjoavat ihmiset, joilla ei omakohtaista kokemusta asiasta ole.
Ei ole mitään keinoa millä tätä voisi antaa jonkun muun kannettavaksi, jokainen suru on erilainen, kantajansa näköinen ja kokoinen. Isä ja Äiti olivat yhdessä piirua vaille 60 vuotta. Kuka olisi sen jälkeen pätevä kertomaan Isälle miten surun kanssa eletään? (Voin vain kuvitella miten vaikeaa tämä oli lähtijälle, Äidille!)
Olen kuullut tarinoita siitä, miten läheisen kuolema lamannuttaa pitkiksi ajoiksi. Enää en sitä ihmettele, että niin voi käydä.
Itse sanoisin, että sitä tyhjää reikää elämässä pitää alkaa täyttää asioilla joista nauttii kaikkein eniten. Itseään rakastamalla. Ja kunnioittamalla vainajaa. Äiti oli upea, energinen nainen täynnä elämää, ja minusta olisi suoranainen loukkaus häntä kohtaan jäädä itsesäälissä sohvannurkkaan pyörimään vaikka se monesti houkutteleva vaihtoehto olisikin. Siispä huolehdin itsestäni, nostan aamuisin pystyyn sängystä ja alan touhuta. Ja teen asioita joita Äiti pyysi minun hoitavan.
Vaikka välillä pärähtää se itku.
