Äitiys – hyppy tuntemattomaan

Kun mun mahassa lymyili vasta sellainen puolikkaan pikkurillin kokoinen toukka, mä mietin tosi paljon tulevaa. Pohdiskelin sitä, miten ihanaa on sitten kun saa suojella ja huolehtia jostain niin arvokkaasta, kauniista asiasta. Omasta lapsesta. Miten täysillä se rakkaus syttyykään kun sen oman nappisen saa siihen rinnalle? Hymyilin ja myhäilin paljon itsekseni ajatellessani tulevaa. Kuvittelin mielessäni pienen vauvan hymyä ja katsetta sekä sitä, onko sille periytynyt enemmän mun vai isänsä kasvonpiirteitä. Se oli ilmeisesti sitä niin sanottua raskauskuplaa, jota ulkopuoliselle oli hankala selittää.

Jännitin sitä, milloin alan tuntemaan sen toukan liikkeitä. Kuulostelin joka ikistä pientä kuplintaa innosta puhkuen. Vaikka olin muka tuntevinani jotakin silloin alle puolivälissä, niin varmat ensimmäiset liikekokemukset tulivat kuitenkin vasta silloin päälle rv 20. Kuulemma sitten seuraavissa raskauksissa saattavat liikkeet tuntua huomattavasti aiemmin.

Läjä värejä ja roikkuvia jutskia. Megamielenkiintoinen kolmen kuukauden ikäisen lapsen näkökulmasta.

Pohdiskelin odottaessani myös sitä, miten huikeasti elämä tuleekaan muuttumaan. Sitä, että olenko mä millään tasolla oikeasti valmis kohtaamaan sellaista vastuuta ja muutosta. Jaksanko mä herätä monesti yössä tai huonommassa tapauksessa valvoa monia öitä putkeen? Miltä lapsen itku tuntuu kun on itse siitä vastuussa? Kun mä en voikaan vaan poistua tilanteesta jonnekin rauhallisempaan paikkaan. Miltä tuntuu kun mä en olekaan enää pelkästään mä, vaan siitä tulee me. Tai no ollaanhan me mun avopuolisonkin kanssa me, mutta siinä mielessä erilliset että kumpikin kykenee huolehtimaan itsestään ihan suhteellisen hienosti ja meillä on ne omatkin juttumme siinä sivussa. Lapsen syntyessä mä en mene ja tee noin vain sitä mitä haluan enkä kulje samalla tavalla yksinäni kaupungilla tai vaikka lenkillä. Mulla tulee olemaan useimmiten siinä mukana tämä uusi tyyppi. Ihmisillä muuttuu mitä ilmeisimmin ajatusmaailma niin, ettei ne ajattele mua yksinään minuna, vaan se tulee olemaan Suvi ja vauva.

Tää on kyllä aika mahti lammas. Kaikki nää tällaset vedettävät ja soivat lelut helpottaa mielettömästi ihan esimerkiks vaipanvaihtohetkiä. Se vimmatusti viuhtova heiluva muksu saattaa jopa rauhoittua hetkeksi kuuntelemaan.

Se tuijottaa sua.

Mä pelkäsin että mä onnistun kadottamaan itseni ja mun persoonani jonnekin kun musta tulee äiti. Jos en enää pääsekään tekemään mitään niistä asioista joista oon aikaisemmin saanut iloa elämään. Pelkäsin ihan kaikkea, ja kulutin päiviä sekä öitä siihen että ahdistuin vaikka mistä. Kolusin kaikki maailman keskustelupalstat internetissä läpi vertaistukea etsien. Hassua oli huomata netin syövereissä se, että äidit tuomitsevat toisiaan milloin mistäkin aiheesta. Aina oli jotain väärää jossakin. Pahimpia erimielisyyksiä aiheuttivat esimerkiksi lapsen yöhoitoon viemisen lisäksi isän merkitys pienelle vauvalle.

Sit kun se rakas käärö sieltä vihdoinkin päätti näyttää itsensä, alkoi ihan uusi ja erilainen elämä. Ensin oltiin nelisen päivää sairaalassa ihmettelemässä että onko tässä nyt ihan oikeesti meidän yhteinen, ihana lapsi. Että tuoko on kasvanut mun sisällä sellaiset mukavan ”lyhyet ja vaivattomat” yhdeksän kuukautta? Ai että se ensimmäinen yö siellä sairaalassa. Mä tuijotin sitä pientä lämpimästi käärittyä ihmettä siellä vauvasängyssä. Olin ihan sekaisin. Nukuin mä onneksi jotain pätkiä sen painonnostokisoilla höystettyyn maratonjuoksuun verrattavan järisyttävän kipu- ja pinnistyskokemuksen jälkeen, mutta kai ne oli ne hormonitkin jotka mua sen ihmettelyn lisäksi valvotti. Huh huh.

Jaiks.

Siis synnyttäminenhän on oikeasti muuten aivan loistava kokemus, se oli vaan mun kohdalla se oksitosiinitippa joka sitten hujautti ne supistuskivut ehkä vähän liian hc leveleille. Onneks sain siihen sitten pelastavan epiduraalin. Kaikesta huolimatta mielelläni vielä kokisin synnytyksen uudelleenkin! Voisin ehkä jopa kirjoittaa siitä synnytyksestä ihan oman postauksen. Eipä pääsisi unohtumaan kun on vielä ihan sopivan tuoreena mielessä.

Silloin kun hän painoi puolet vähemmän. ♥

Sairaalasta päästyä vauvanhoidon opettelu jatkui. Aluksi vaipanvaihto, kylvetys ja muut perushommat tuntuivat joltain rakettitieteeltä, kun vauva oli niin hauras ja pieni, että sen liikuttelu tuntui jopa pelottavalta. Niskaa piti muistaa tukea ja olla tarkkana ettei se päässyt valumaan tai retkahtamaan mitenkään. Pieni spagettilapsonen. Onneksi vauvan käsittely alkoi tuntua nopeasti helpolta ja me molemmat vanhemmat saatiin koko ajan lisää varmuutta. Nykyään hommat hoituu sujuvasti ja tuntuu hyvältä, kun ei ole millään tavalla epävarma fiilis. Mä osaan tän ja mun lapsella on hyvä olla. Se osaa jo näyttääkin sen leveillä hymyillä ja naurahduksilla. Huisia.

Ai niin, silloin kun me tehtiin lähtöä sairaalasta vauvan kanssa, oli muka niin hirveän vaikeaa laittaa lapsi turvakaukaloon. Tai siltä se silloin tuntui. Me soitettiin hoitaja paikalle varmistamaan, että se vauva on hyvässä asennossa siellä eikä liian vinossa, lytyssä tai mitään. Hoitajan piti tarkistaa myös että vaatetusta on oikea määrä. Voi meitä avuttomia, noloja faijan ja mutsin alkuja.

Miisa harjoittelee kovasti pään kannattelua pidempiä aikoja. Tämä kuva joulukuun alulta.

Nyt voisinkin palata asiaan. Eli miten todellisuus vauvan kanssa sitten poikkeaa raskausajan peloista/ajatuksista tai päinvastoin. Nyt kun kokemusta on sen huiman kolmen ja puolen kuukauden verran kertynyt. Aloitetaan niistä omista jutuista ja harrastuksista. Alkuun en halunnut oikein lähteä yhtään mihinkään ja kaupassa käyntikin tuntui jokseenkin ylitsepääsemättömältä. Mulla oli melko voimakasta synnytyksen jälkeistä alakuloisuuttakin, mikä sitä kiinnostusta asioihin sitten aika isosti söi. Toki halusin myös keskittyä siihen uuden arjen opetteluun ihan kotosalla muutenkin, kuin että olisin heti sännännyt jonnekin omiin menoihin. Joni hoiti suurimman osan kauppareissuista ja jopa ruuanlaitosta, kun olin alkuun siihen hämmentävän kykenemätön. Onneksi tuo vaihe ei kestänyt hirveän kauaa.

♥

Nyt kuitenkin olen oikeasti alkanut taas tehdä asioita. Elämä on alkanut näyttää kirkkaammalta ja mieliala on tasoittunut sekä kohentunut hormonimyrskyn laannuttua. Miisa hyväksyy pulloruokinnan rinnan lisäksi, joten pääsen kolmesti viikossa salille treenaamaan kunhan pumpattua maitoa löytyy. Tuntuu saakutin hyvältä treenata kovaa ja saada sitä liikunnan iloa arjen keskellä. Samalla pysyy kroppakin ihan okei kondiksessa. Tykkään. Tällä hetkellä teen kolmijakoista ohjelmaa. Kuukauden verran on tainnut nyt kertyä tätä salilla ”hengailua”. Samalla lailla myös Joni käy kolmesti viikossa treenillä. Tasapainottaa ihmeen hyvin myös mielialaa, suosittelen!

Salilla käynnin lisäksi omiin juttuihin/harrastuksiin mahtuu mukavasti tämän blogin rustaaminen, kitaransoitto ja laulanta. Musisointia pystyy kätevästi harjoittaa vauvankin kanssa, sillä Miisa kuuntelee mielellään silmät pyöreinä harjoitteluani. Toki jos liian pitkään innostun hoilottamaan, niin alkaa näkyä selviä kyllästymisen merkkejä. Silloin viedään kitara takaisin nurkkaan häpeämään ja tehdään taas niitä muita juttuja.

Eli minulla on onnekseni myös sitä omaa aikaa. Kiitos siitä mahtavalle isälle sekä pikkunaperolle joka ei pulloruokintaa nirsoile. Suurta kiitollisuutta tunnen myös aivan loistavista isovanhemmista. Mun sekä Jonin porukat ovat ihanan osallistuvia ja halukkaita auttamaan sekä olemaan mukana Miisan hoidossa. Toisinkin voisi olla. Raskausajan pelot kaiken oman elämän loppumisesta olivat siis melkoisen turhia. Ajankäyttö on tietenkin muuttunut ja kaikki on täysin erilaista, mutta siitä huolimatta yllättävän paljon olen itse pystynyt, varsinkin nyt kun on lähtenyt elämä rullaamaan ja arkeen on tottunut.

Ensi viikolla voisin pyyhkäistä peilin. Lisätty To do -listalle.

Musta tuli siis oman persoonani ja itseni lisäksi äiti. Ei se äitiys mun persoonaa ja olemustani mitenkään ole korvannut, vaikka olin siitä pitkään varma. On totta, että jotkin piirteeni ja toimintatapani ovat jääneet hiukan taka-alalle tässä elämäntilantessa, mutta eivät ne ole minnekään sieltä hävinneet. Ennen makasin tunteja sängyssä päivisinkin asioita pohdiskellen tai ”pause”-tilassa torkkumassa (siis ne ajat kun en ollut koulussa tai töissä), mutta nykyään Miisa pitää mut visusti hereillä ja liikkeellä. Olen ehkä jopa aktivoitunut paremmin tähän elämään sen ikuisen laiskamatoilun sijaan. Se on jopa ihan hyödyllinen asia. 

Meillä kävi ilmeisen hyvä tuuri sen suhteen, että Miisa ei ole mitään hirveän huutavaa sorttia. Okei, kyllä silläkin tulee aina silloin tällöin kunnon hermoromahduksia (kelläpä ei?), mutta se nukkuu yöt yleensä oikein hyvin. Parhaimmillaan 22 – 08 taukoamatta. Yleensä se herää kuitenkin syömään 04 – 08 välillä pariin kolmeen otteeseen. Se ei kuitenkaan haittaa mitään, sillä heti syötyään tyttö jatkaa tyytyväisenä unosiaan. Vaikeuksia saattaa kuitenkin olla siinä ensimmäisessa nukahtamisessa illalla. Ensimmäiset 2,5kk kävimme joka ikinen ilta noin tunnin vaunulenkillä, josta saatiin helposti siirrettyä Miisa täydessä unessa omaan pinnikseen. Sitten tapahtui muutos, eikä nukahtaminen vaunuihin käynytkään ihan niin iisisti. Nykyään nukutan Miisan niin, että hämärässä makkarissa annan olla rinnalla, ja jonkin ajan kuluttua tyyppi simahtaa vatsa täynnä viereen. Usein kuitenkin kestää kauan, eikä uni meinaa tulla. Lopulta kuitenkin aina, onneksi.

Muutamaan kertaan on käynyt niin, ilmeisesti vatsavaivojen takia, että tyttö on huutamalla huutanut 22 – 02 välin, vaikka on syötetty, vaippa katsottu, sylitelty ja vaunuteltu ja vaikka mitä. Kyllä se voimille ottaa, mutta jotenkin sitä aina kuitenkin jaksaa. Turhauttavan ja itseään syyttelevän olotilan unohtaa kuitenkin nopeasti, kun vauva viimein tuhisee tyytyväisenä unessa. Jotenkin on semmoinen olo, että jos meille lapsia vielä suodaan, tulee seuraavan kanssa olemaan monin verroin haastavampaa, nyt kun Miisa on ollut helpompaa sorttia. Ei voi tietää.

Koko komeus muutama kuukausi sitten.

Loppuun voisin todeta sen, että alun totuttelun ja tiettyjen asioiden hyväksymisen sekä oppimisen jälkeen, tämä hyppy tuntemattomaan elämään on auennut valoisana ja positiivisena. Mutseus on ollut tämän paria viikkoa vajaa neljän kuukauden ajan antoisaa, haastavaa ja opettavaista. Raskausajan mietteet, pohdinnat ja pelkojen pyörittely olivat ehkä helpottavia tekijöitä siinä, ettei siirtymä uudenlaiseen arkeen ollut ihan niin iso pala mielelle. Alun synkkyys on tietysti johtunut myös baby bluesista sekä muusta hormonien aiheuttamasta hullunmyllystä aivojen siimeksessä. Nyt tiedän, miltä sekin oikeasti tuntuu. Wow.

Ja miten paljon sitä pientä ihmistä oikeasti voikaan rakastaa. Sitä ei voi verrata mihinkään.

Yks teelusikallinen hunajaa ja sit vähän maitoo.

♥: Suvi