Papereihin merkittiin synnytyksen kestoksi 6h 10min. Niin, siitä alkaen kun supistukset olivat täysin säännölliset. Henkilökohtaisen kokemukseni mukaan synnytystä kesti ainakin sen vajaat kaksi vuorokautta.

Mulla alkoi harjoitussupistukset hyvin aikaisin, jo ennen viikkoa 20. Säikähdin, kun aina kävellessäni alavatsa puristui kovaksi kököksi ja tuntui erittäin epämukavalta. En voinut enää kävellä reipasta kävelyä pitkiä matkoja putkeen, vaan täytyi rauhoittaa tahtia ja pitää taukoja. Näitä sitten jatkui koko raskauden läpi, enemmän tai vähemmän. Pariin otteeseen kävin tarkastuttamassa asian, mutta onneksi olivat vain niitä harkkareita eivätkä aiheuttaneet pehmenemistä tai avautumista kohdunsuulla.

Viikolla 38 alkoivat sitten voimakkaammat supistukset, joita tuli aina välillä muutaman tunnin putkeen mutta kuitenkin aina lopahtaen. Lopulta viikoilla 39+4 tuli koko iltapäivän ajan suppareita, joita kellotin jollakin puhelimeen lataamallani supistuslaskuri-sovelluksella. Väli vaihteli, mutta 5-7 minuutin välein tuli yli minuutin mittaisia kunnon puristuksia. Jännitin, että tiedänköhän sitten oikeasti että koska sitä sitten täytyy lähteä. Nukkumaan mennessä supistukset napakoituivat, ja huomasin niiden muuttuneen nyt sellaisiksi etten pystynyt paljoa selällään olemaan. Tuntui jo selkeää kipua. Kuitenkin niin, että sen vielä sieti. Joni nukkui tyytyväisenä, kun hain eri asentoja oloani helpottaakseni. Lötköttelin välillä sohvalla ja kävelin ympäri kämppää. Ajatuksissani pyörittelin vain kauhukuvia siitä, että synnyttäisin kotiin. Ja sitten taas sitä, että tässä menisi vielä superkauan. Kun ensisynnyttäjillä voi oikeasti kestää kauan. Shit.

Supistuksia tuli koko yön ihan sinne aamuun saakka, mutta väli oli vaihteleva. Kipu oli kuitenkin jo kova. Aamulla herätin sitten Jonin aikaisin ja kerroin tilanteen. Soittelin myös synnärille, ja sitten mentiinkin käymään näytillä. Tässä vaiheessa alkoi jännittämään ihan kamalasti.
Autossa istuminen tuntui pahalta, ja koko ajan supisteli. Synnärillä oltiin joskus aamulla kahdeksan aikoihin. Sisätutkimuksessa olin naurettavan hurjat YHDELLE SORMELLE auki, ja kohdunkaulakanava oli siis lyhentynyt kokonaan. Eli käynnissä juu, mutta eeerittäin hitaasti. Meille sanottiin, että voidaan käydä vielä kotona jos halutaan koska lähellä asutaan, mutta puolenpäivän aikoihin olisi hyvä tulla takaisin sairaalakassin kanssa. Kutkuttava jännitys tuntui vatsassa. Olisiko mulla jo tänään pieni tyttö sylissä?

Sairaalaan palattuamme saimme perhehuoneen, jossa oli parisänky. Se oli ihana huone, ja tuntui kivalta päästä sinne kahdestaan odottelemaan synnytyksen etenemistä. Sitten otettiin käyrää, eli seurattiin vauvan sykettä, mun sykettä sekä supistuksia. Siihen sitten piirtyikin heti nätisti supistuksia säännölliseen tahtiin. Istuskelin jännittyneenä keinutuolilla. Mulle annettiin mukavat sairaalavaatteet, ja sellainen selästä avoin apilapaita sängylle odottamaan. Siinä oli ihania neliapiloita, joten ajattelin, että kunhan sen puen päälle ennen h-hetkeä niin mikään ei voi mennä vikaan!

Tunteja kului, ja mä pompottelin itseäni jumppapallon päällä sekä kuljeskelin huoneessa ympäriinsä. Supistukset olivat taas laantumassa, ja samoin oma fiilikseni. Tuntui, että ei se lapsi sieltä koskaan ole tulossa. Kipuja kuitenkin oli, joten eipä siinä rennostikaan voinut ottaa. Sisätutkimuksessa todettiin tilanne täysin samaksi. Erittäin turhauttavaa.

Illasta hoitaja kysyi, haluaisinko lihakseen pistettävää kipulääkettä, jotta saisin nukutuksi. Otin sen enemmän kuin mielelläni, sillä makuuasennossa oleminen supistusten aikana oli kamalaa eikä nukkumisesta tullut sen takia yhtään mitään. Kipulääke vaikutti, ja sain nukuttua viimein jonkin verran. Supistukset olivat laantuneet, ja käyrälle piirtyi myöhemmin vain reilun 10 minuutin välein supistuksia. Välillä viidentoista. Samaa sontaa siis edelleen. Hitto sentään. Yöhoitaja sanoi myöhään illasta, että on mahdollista, että synnytys ei olekaan kunnolla käynnissä. Saakeli. Ja että saattaa olla jopa niin, että joutuisimme kotiin vielä jos tilanne ei etene. Nieleskelin kyyneleitä ja olin aivan poikki. Menisin taas kotiin valvomaan supistusten kanssa? Turhautti ihan hirveästi. Hoitaja kehotti nukkumaan, kun se nyt oli ehkä mahdollista.

Mä olin niin varma, ettei se synnytys ollutkaan käynnissä, kun tuntui että se kipulääke lopetti kaikki ne vähäisetkin tuntemukset. Mun tuuria. Joni parka sai kuulla mun turhautunutta kiukuttelua ja itkemistä vielä hetken, kunnes sitten pettymyksentäyteisillä fiiliksellä painuttiin pehkuihin. Kai sitä sit pitäis nukkuakin.

Havahduin kuitenkin parin tunnin päästä kivuliaaseen supistukseen. Oli noustava istumaan. Ja toinen supistus. Auts. Aloin taas kellottamaan sillä luuriin lataamallani sovelluksella, Ja niitähän sitten tuli. 5min, 4min, 5min, 6min… Koko ajan. Toivo heräsi, ja päätin etten ota nyt yhtään mitään kivunlievitystä, että ei pysähdy se mikä on alkamassakin. Mä olin kuitenkin saanut nukkua jo pari tuntia, ja tuntui siltä että nyt sitä jaksaa taas. Ainakin motivaatio oli korkealla saada ipana pihalle. Muutama tunti siinä meni, ja supistukset pitivät mua aamuun asti hereillä. Ehkä seitsemän aikoihin olo oli muuttunut todella pahoinvoivaksi, joten soitin hoitajan paikalle.

Aamuhoitajan mukaan pahoinvointi oli kuulemma hyvä merkki. Että asiat olisivat mitä ilmeisimmin edenneet. Tehtiin sisätutkimus. ”Et sinä mihinkään kotiin lähde. Kolme senttiä auki!”, hoitaja totesi. Ai että mikä helpotus! Jos nyt alkaisi toden teolla tapahtua. Otettiin taas käyrää. Supistusten väli oli yli viisi minuuttia, ja hiukan vaihtelevaa, joten sain sitten oksitosiinitipan käteen tilanteen vauhdittamiseksi. En olisi varmaan jaksanut enää kolmatta yötä supistusten kanssa valvoen, joten vauhdittaminen oli ehkä siinä mielessä oikea päätös.

Mitä hiivattia. Aivan järkyttävän kamala puristus. Käyrällle piirtyi komea supistus. Oksitosiinin vaikutus tuntui ja näkyi lähes välittömästi. Ai persus, ja samanmoinen taas. Supistukset kovenivat lähes sietämättömiksi, ja pyörin huoneessa edestakaisin helpottaakseni kipua. Kipu tuntui kuitenkin vain pahenevan. Kutsuin hoitajan, joka kehoitti jaksamaan vielä jonkin verran. Että jos ihan sietämättömäksi kävisi niin saisin taas lihaspistona Oxanestia. No eipä mennyt viittäkään minuuttia hoitajan poistumisesta, kun jouduin uudelleen kutsumaan hänet paikalle. (En kyllä tiedä miksi mua hävetti se avun pyytäminen. Kuuluu varmaan suomalaiseen kulttuuriin.) En kestänyt enää, ihan kammottava kipu. Mutta niin siitä oksitosiinista olin kuullutkin, että kivut ovat melkoisen kovat luonnollisiin verrattuna. Toki myös yksilöllistä.

Tällä kertaa se aikaisemmin niin ihana ja hieman pollaa pölläyttävä lihaspisto auttoi vain ministi. Kääk. Aloin olla jo oikeasti paniikissa kipujen kovuudesta. Tunne oli kamala. Soitin hoitajan miltei samalla sekunnilla takaisin, ja kerroin etten kestä. Hoitaja sanoi, että neljän sentin kohdalla voidaan laittaa epiduraali, joten täytyisi tehdä sisätutkimus tilanteen tarkastamiseksi. Tämä sisätutkimus oli ehkä kaikkein kivuliain, ja huomasin että mun kroppa alkoi vapista kivusta. En tosiaan ollut aiemmin tuntenut mitään niin kovaa kipua. Hoitaja totesi kohdunsuun auenneen neljään senttiin, mutta vielä pitäisi jonkin aikaa kestää, sillä epiduraalin laittava lääkäri oli juuri sopivasti jossakin leikkauksessa. Nice to know!

Tässä välissä hoitaja taisi asettaa vauvan päähän sellaisen pinnin, jolla saadaan seurattua siis paremmin sykettä. Laiton yhteydessä tuntui kummallinen napsahdus, ja merellinen lapsivettä pulppusi alleni. Sitä tuli ihan kamalat määrät, enkä tosiaan osannut aiemmin kuvitellakaan kuinka paljon sitä voisi tulla. Pulppuaminen kesti yllättävän kauan, ja tuntui siltä että sitä lapsivettä olisi loputtomasti. Mikään kämäinen pikkupyyhe ei kyllä olisi sänkyä tai auton penkkiä pelastanut, jos synnytys olisi sillä tavalla käynnistynyt.

Tämä vaihe olikin sitten se kaikista pahin. Superitkät minuutit ennen kuin lääkäri ehti tulla paikalle. Kipu oli jotain sietämätöntä, ja vapisin aivan kauttaaltani. Supistuksia tuli tosi tiheästi, joten hengähdystauot ilman sitä helvetillistä tuskaa olivat naurettavan lyhyitä. Noin puolen minuutin välein mun kohtu iski kaikki powerinsa tulille. Kivun voimistuessa mä vetäydyin johonkin selviytymismoodiin – en puhunut tai ääntelehtinyt yhtään mitään. Hengittäminen kävi vaikeaksi ja puristin sängynreunaa ja tyynyä ja liikehdin levottomasti. Taisin mä siinä itkeäkin hampaita purressani. Hirvittävä tilanne.

Peace vaan. Tosi rentoa ja mukavaa puuhaa tämä lapsen puskenta. Tosin tämä kuva ei taida olla siltä pahimmalta hetkeltä, oletan.

Hetki ennen tohtorin saapumista on jokseenkin pimennossa, eli selviytymismoodi on toiminut siinä mielessä kunniallisesti. Muistan vain yksittäisiä hetkiä, jolloin rukoilin kivun poistumista sekä mietin sitä, että ei koskaan enää. Sopivasti helvetin lieskoissa grillautuneena (pahoittelut näistä ikävistä vertauskuvista) olin jo sen verran turtunut, ettei epiduraalin laitto tuntunut millekään. Ei oikeasti yhtään millekään. Jatkoin vaan hampaiden kiristelyä ja kyynelehtimistä supistusten rytmittämässä tilanteessani. En edes nähnyt lekurin naamaa, koska olin kylkiasennossa naama poispäin irvistelemässä. ”Kohta helpottaa, ihan kohta,” ajattelin.

…Miksi hitossa se kestää näin kauan?!

Ilokseni epiduraalin vaikutus alkoi todella viiveellä. Aikaa vierähti vielä semmoinen parikymmentä minuuttia, ennenkuin lantiolla alkoi tuntua lämmin, puuduttava tunne. Siihen pariinkymmeneen minuuttiin mahtui makoisan monta armotonta supistusta, jolloin pelkäsin elämäni viime hetkien olevan käsillä. Mun hauta-arkkuun sitten glitteripinta, kiitos. Lopulta, kun helpotuksen tunne alkoi voittaa, olo oli raukea. Siinä vaiheessa arvelin, että pahin on ohi. Vaikka tyttö oli edelleen siellä masussa. Mutta silti. Mikään, ei mikään voi tuntua enää yhtä kamalalta kuin edeltävät tunnit kipushokkeineen.

Supistukset jatkuivat, mutta ne tuntuivat vain lieviltä puristuksilta. Kipu oli väistynyt. Napsin suklaata ja join mehua sekä energiajuomaa kerätäkseni vähän voimia vielä seuraavaa vaihetta varten. Nyt kun olo oli sen verran helpottunut, että pystyin syömään. Tuntui niin ihanalta maata sängyssä kivuttomana, vaikka pöksyt ja aluslakana olivatkin aivan märkänä lapsivedestä jota pulppusi vähän väliä lisää. Mutta ei kiinnostanut, olo oli niin taivaallinen verrattuna aiempaan.

Sisätutkimus paljasti kohdunsuun auenneen yhdeksään senttiin. Kohta olisi siis ponnistamisen aika. Tai no kohta ja kohta, meni vielä sellainen reilu tunti ennenkuin mua alkoi ponnistuttamaan. Olin myös lähettänyt tulevalle mummulle eli äidilleni pikaisen viestin ”9cm, be ready!” Oli kyllä jännää miettiä sitä, että miltä se sitten tuntuu kun ponnistuttaa. Hoitaja sanoi, että se tunne on samantyylinen kuin järkyttävä kakkoshätä. Painetta peräpäässä siis. Kärsimättömänä tätä tunnetta odotellessani, aloin lopulta tuntea jotain sen suuntaista.

Samassa mä myös tajusin, että ei kihveli. Se saakelin apilapaita ei ole mun päällä! Pakko saada se päälle ennen ponnistamista. Niin mä sitten aloin räpiköidä sitä päälleni hiukan sekavissa tunnelmissa. Joni yritti auttaa, mutta onnistuin silti sotkeutumaan kanyylin letkuihin ikävästi. Hoitaja tuli huoneeseen ja huomasi tilanteen. Hän huokaisi syvään ja tuli auttamaan meitä avuttomia. (Ei hitsi miten noloa oikeesti, kun nyt ajattelee.) Mut kun mä vaan niin kovasti halusin sen paidan. Ehkä mä jollain tavalla sit olen vähän kans taikauskoinen. Loppujen lopuksi paita oli oikein mun päällä ja sain suorittaa viimeisen vaiheen neliapiloiden tuomassa turvallisessa olotilassa.

Ponnistamisvaihe ei ollut todellakaan yhtä kamala kuin avautumisvaihe, aivan kuten olin ajatellutkin. Ponnistaminen oli toki erittäin raskasta, mutta epiduraali ja kohdunkaulapuudute (tämä laitettiin ennen ponnistamista, en tarkalleen muista missä välissä) oli vienyt kivun pois. Tuntui siltä, ettei vauva liiku mihinkään suuntaan, vaikka kaikin voimin ponnistin. Hoitajien mukaan kuitenkin hyvin eteni koko ajan. Ponnistusvaihe kesti kaikkiaan 18 minuuttia. Ihme kyllä mä en huutanut yhtään, vaikka luulin että tulen karjumaan vähintään äänihuuloset keuhkojen kera ulos. Ähinää ja puhinaa riitti sitäkin enemmän. Vauvan pään syntyminen oli ponnistamisvaiheen ikävin osa, mutta sen jälkeen homma oli kuitenkin PÄÄosin (heheheh) hoidettu. Kohta lapsi oli kokonaan ulkona. Kello oli 15.03.

Kuulin suloisen, pienen parkaisun. Nostin itseäni hiukan ylemmäs nähdäkseni. Pieni, kaunis tyttö siinä mun edessäni hoitajan käsissä. Kymmenen pisteen tyttö. Olinko mä just synnyttänyt tuon pienen ihmeen? Se tunne oli ihan sanoinkuvaamattoman upea. Jonin kanssa me vaan katsottiin sitä. Itketti.

Joni leikkasi napanuoran ja osallistui vauvan mittaamiseen. Mä hengittelin sängyllä ja yritin edelleenkin ymmärtää juuri tapahtunutta. Kaikki kipu, tuska, jännitys ja odotus oli nyt päättynyt. Ja ihan kohta mä saisin mun vastasyntyneen lapsen mun rinnalle.

Alkututustumisen ja ensi-imetyksen jälkeen me saatiin kupilliset teetä ja lasilliset Pommacia sairaalalta. Joni sai mun jälkeen vauvan iholleen, ja sitten pikkuhiljaa lähdin hoitajan avustamana suihkuun. Sängyllä teetä haltioituneena hörppiessäni en edes tajunnut sitä, kuinka loppu oikeasti olin. Vasta sängyltä noustessani huomasin, että olo oli tosi heikko. Jalat vapisi, ja pystyssä oleminen aiheutti voimakasta pahoinvointia ja huojumista. Hoitaja saattoi mut kädestä pitäen suihkuun. Siellä mä sitten istuin jakkaralla suihkun alla ja hengittelin edelleen sekavissa tunnelmissa. Pesujen ja muiden hommien jälkeen sitten lopulta siirryttiin vuodeosastolle vauvan kanssa.

Sellainen oli mun synnytyskokemukseni. Se oli kovinta kipua, mitä mä olen koskaan itse kokenut. Mutta siitä huolimatta mä voisin synnyttää uudestaankin, vaikka kovimman tuskan aikana en tosiaan niin ajatellut. Ne voimakkaat tunteet, jännitys ja se kun sen lapsen saa ensimmäistä kertaa rinnalle. Ihan mahtavaa. ♥

♥: Suvi