Elämää suurperheessä

Mulla on kahdeksan sisarusta (+yksi, joka kuoli ennen syntymäänsä ja yksi on tulossa, syntyy huhti-toukokuun tienoilla)

Itse oon sisaruksista vanhin. Kahdeksasta sisaruksesta seittemän on tyttöjä ja yks on poika. Kohtuun kuollut vauva oli poika.

Välillä elämä on tosi rankkaa. Äiti ja iskä riitautuvat helposti, sillä kummatkin ovat usein väsyneitä.

Muakin syytellään helposti ja mun käytöstä paheksutaan eniten, koska satun just olemaan se vanhin lapsi. Mun kuuluu näyttää pienemmille esimerkkiä, olla se ”melkeen aikuinen”. Mua myös käskytetään eniten ja mut ymmärretään usein väärin. (Kasvatusoppaat toki väittävät että se on normaalia, kun kyseessä on teini)

Mut mulla on myös eniten vapauksia: Mä saan olla pitempään ulkona ja saan helpommin luvan mennä esim. Yökylään tai kauppaan. Mulle on annettu lupa komentaa nuorempia, jos ne ei ossaa olla kunnolla.

Monet mun kaverit on ihmetelly, et miten mä oikeen pärjään niin ison perheen kaa. No, ensinnäkin mä en oo se joka eniten huolehtii. Ja joo, kun sattuu omistamaan maailman rasittavimpia pikkusiskoja (9- ja 10v) niin kyllähän siinä meinaa kamelin selkä katketa.

Mut kaikesta selviää, jos vaan haluu selvitä! Ja myönnetään, on se välillä hauskaa tapella sisarusten kanssa.

Monesti kuitenkin monet, enimmäkseen pojat on aatellu, et meijän perhe on iso, koska ollaan vanhoillislestadiolaisia. Mä en tajuu miks ne ajattelee noin. On kyllä totta, että monessa uskovaisesta perheessä on +5 lasta, muttei kaikissa kuitenkaan, kuten jotkut luulevat niin olevan. Esim mulla on uskovainen täti, joka on ollut jo monta vuotta naimisissa, muttei hänelläkään ole yhtään lasta!

Vaikka elämä tuntuu olevan perheessä välillä tosi raskasta, vaikeaa ja masentavaa, oon loppujen lopuksi iloinen, että mulla on just tällanen perhe.

Vauvan tuloa on aina ihan mahtavaa jännittää, ja sitä kun mietitään onko tyttö vai oisko viimeinki poika. (Meillä vanhemmat ei siis kysy koskaan, sillä nekin haluu aina jännittää sitä)

:33

Terveisin,

 

~Myrskyvaroitus alias Ukkossydän~