Labyrintin päässä on mahdollisuus
Mä oon kiusattu,
mä oon syrjitty.
Vasta monen vuoden jälkeen
mä oon sallinu sen itelleni,
et mä voin sanoa noin.
Mä en valehtele itelleni,
enkä mä enää yritä peittää sitä.
Vaan oikeesti,
mä oon yksinäinen.
Se sattuu,
mut se on totuus.
Usein sanotaan,
et se on kokonaan kiusaajien vika.
Kiusaajien vika,
et just mä oon se silmätikku.
Mut mun mielestä se ei oo niin.
Ei oo ketään tiettyä,
ketä vois syyttää kaikesta.
Se johtuu yhtälailla musta,
niinku kiusaajistakin.
Alunperin se ensimmäinen syy
oli minä.
Tää on vähän niinku päättymätön labyrintti.
On alkupiste,
muttei loppupistettä.
Välillä palataan taas alkuun hetkeksi
tai kuljetaan alkupisteen kautta,
mutta loppuun ei koskaan päästä.
Mun alkupiste on se,
et en osaa olla ihmisten kanssa.
Mun on pitäny ja pitää opetella sitä,
koska en oo heti pienenä saanu sitä sisäistää.
Labyrintin seinät on kiusaajia,
ne ei anna mulle tilaisuutta oppia,
kulkea suoraan.
Mun täytyy löytää reitti pois,
reitti kiusaajien hyväksyntään,
mutta sitä ei oo.
Jos kiusaajat
ei oo valmiita antamaan mahollisuutta,
miten mä voin oppia,
miten mä voin löytää reitin pois.
Syy on kiusaajissa.
Jos ne antais mulle mahollisuuden,
jos ne hyväksyis mut,
syrjintää ei ois.
Mut syy on myös mussa.
Jos mun lähtökohdat olis erit,
ei syrjintää olis silloinkaan.
Alkuperäisten syiden seuraukset on myös syitä.
Kun mua ei oo hyväksytty,
kun mä en oo saanu olla ihmisten kanssa,
kun mun itsetunto on jo haukuttu alas,
mun on entistä vaikeempaa yrittää opetella.
Yrittää saada ihmisiä mun elämään.
Yrittää kulkea suoraan.
Mä oon miettiny tätä paljon.
Ihan liian paljon.
Mut mä oon päätyny ratkasuun.
On turhaa syyttää ketään tai mitään.
Ihan sama,
onko se syy kiusaajat vai minä,
joku ihan muu tai kaikki nämä.
Näiden syiden seurauksia ei voi muuttaa.
Mennyttä ei voi muuttaa.
Mutta tulevaa voi.
Mä toivon, et nää toiveet,
jotka kirjoitin jo ala-asteikäsenä
vois viimein toteutua:
”Minä haluan mahdollisuuden,
haluan, että minut hyväksyttäisiin.
Minä haluan kuulua joukkoon.
Haluan ystäviä.”