Sunnuntaina minä ryntäilin
Otsikko ei viittaa tissivarustukseen. Jos luulitte niin, tulette karvaasti pettymään. Sori.
Tämä sunnuntai on kyllä alkanut epäluonnollisen vauhdikkaasti, kun aamuvirkun ystäväni motivoimana lähdin jo aamulla (sunnuntaina se aikaisinkin aamu on ennen kello kymmentä) salille. En ehtinyt katsoa edes Simpsoneita. Järkyttävää.
Salin jälkeen ryntäsin suihkuun, josta ryntäsin tyhjentämään kirpputoripöytää (saldoa kertyi yli satanen, jihuu!), josta ryntäsin kauppaan, josta ryntäsin lenkittämään tuota koiraa.. Tai en tiedä voiko puhua ryntäilystä. Minulla ja poikaystävälläni on auto lainassa, joten puhtaan kauhun ja paniikin pumppaamana hötkyilin sillä ympäriinsä ja ilahdutin muita autoilijoita arvaamattomilla liikkeilläni. Syke nousi ratissa varmasti enemmän kuin salilla. Auto on muutenkin sellaista aika rohisevaa ja laivankokoista laatua mielivaltaisesti säädeltyine polkimineen, joten en kyllä ihan heti lähde uudestaan koettelemaan selviytymiseni rajoja sillä. Onneksi sain melkein naapurissa asuvan ystäväni henkiseksi tueksi ja kirpputorilla kantoavuksi. Jos hän lukee tätä, haluan yhä käsi pamppailevalla pikkusydämelläni vakuuttaa, että normaalikokoisella ja tasaisella autolla olen aivan pätevä kuski. Ihan varmasti olen.
Saatoin vetäistä kirkuvat hälytysäänetkin päälle autoon varmaan kolmesti sen yhden puolen kilometrin matkan aikana, joka sillä ajettiin.
Pakko puhallella paperipussiin kun ajattelenkin sitä rouskua.
Mutta voi kuulkaa, tänä viikonloppuna olen kyllä päässyt sisäpiiriin aivan uudelle alueelle tässä elämässä: aikuisuuteen. Olen saanut koiran ja auton ja höyrypesurin sohvaa varten (en ollut juuri ajatellut, että joku ihan oikeasti pesee sohvia). Ne ovat olleet vakuuttava alku, vaikka lainassa ovatkin. Mutta eilen tein jotain kovin nostalgista ja maailmaa järisyttävää, mitä en koskaan ole yksin kokeillut.
Minä lottosin!
Enkä voittanut mitään.
Mutta eikö tässä nyt olekin jo aikuisuuden alun kaikki elementit lapsia lukuunottamatta: koira, auto, lotto ja marginaalisessa käytössä oleva puhdistuslaite.
Vielä kun maksaisin vuokran ajoissa, kävisin töissä, oppisin juomaan rutikuivaa viiniä lauantaisin ruoan kanssa, tekisin kevät- ja syyssiivouksia, kadottaisin halun ymmärtää tuoreinta sosiaalista mediaa, ostaisin goretex-kengät, viitsisin korjata kuukausia irrallaan olevan ovenkahvan (no worries, se ei ole ulko-oven kahva), kuluttaisin muutaman satasen omituisiin ravintolisiin erityisesti nivelille ja virtsarakolle ja tilaisin kalliin sanomalehden, josta lukisin kuitenkin vain neljäsosan, olisin aika valmis aikuispaketti. Ja ne lapsethan tietysti toisivat sitä ihan uudenlaista nostatusta kypsyydelleni.
Siinäpä oli taas.. Ei minulla enempää kuviakaan ole. Paitsi koirasta, mutta se nyt on jo niin nähty. Menkää katsomaan kuvia edellisestä postauksesta. Ei siitä jännittävämpiä kuvia saakaan. 80 prosenttia ajastaan se nukkuu.
Arvaatteko muuten mikä päivä tänään on?
Ei ole tortillapäivä, vaaaaaan.. tän tän tääää, sushipäivä! En uskonut, että löytäisin itseni oikeasti levähyllyltä, mutta minulla kävi pari viikkoa sitten vieraita, jotka opettivat minut noiden ihanien rullien makuun. Toki teen omani äärimmäisenä palikkaversiona ilman sitä hyi-yök-ällöä rakaa lohta ja soijakastikkeettomina. Kuka mielipuoli voi syödä soijakastiketta hyvillä mielin? Sehän on ihan lamaannuttavan suolaista.
Nyt minä otan aamulla kadotetun löllöilyn takaisin ja katson eilen vuokratun Jobs -elokuvan loppuun. Oikeasti, jos elokuva alkaa pyöriä vasta kymmenen jälkeen illalla, minä näen sen kovan taistelun avullakin korkeintaan puoliväliin asti. Uusi yritys siis.
Kuulemiin ihmiset!
Miten teidän viikonloppunne on sujunut?
– Jenni H.