Facebooksiivous vai luovutus kyylävietille?

Söin juustonaksuja aamupalaksi ja se on jäänyt tähän mennessä ainoaksi ateriaksi, joten nyt ei kulje tarina ihan niin lujaa kuin normaalisti. Aivot on tukossa juustopölystä.

Palataanko itse asiaan, kun minulla kerran on sellaista tarjolla?

Olen vankasti sitä mieltä, että olen somesiivouksen tarpeessa. Etenkin Facebook-siivouksen.

En ole koskaan ollut mikään ylenpalttinen Facebook-avautuja (tuntekaa pisto sydämessänne, te ette ole niin kiinnostavia kuin kuvittelette, ette edes ystävienne mielestä, anteeksi nyt vain), enkä tykkää Facebookin kautta kaikista eläimiä tai puuduttavan tylsiä, muka-hassusti jokeltavia vauvoja sisältävistä videoista ja kuvista, jotka roskaavat muiden etusivua kaikella turhalla olemassaolollaan. En ole myöskään se idiootti, joka tykkää kömpelöllä lukihäriöisen suomella kirjoitetuista ”Voita RAHAA klikaamalla tämä pyllyn kuvaa!” -mainoksista ja sen jälkeen tietämättään jaa lisäravinne- ja Viagra-mainoksia satojen silmäniskuhymiöiden saattelemana. Kaiken kummallisen roskan määrä omassa profiilissani on siis aika minimissä.

Pointti siivoukseen onkin siinä, että minä avasin Facebook-tilini vuonna 2009. Siitä on viisi vuotta aikaa ja ne ovat äärimmäisen pitkiä koiranvuosia, kun avaa tilinsä joskus teini-ikäisenä. Minulla on kuvia 2010 vuoden Wanhojen tansseista ja vielä aikaisempia kielimatkakuvia ja perhematkakuvia Iso-Britanniasta. Vanhoja ystäviä, lukio, abiristeily, hassut puistohengailut ja kotibileet silloin kun ei tajunnut miten tylsää tulevaisuus voikaan olla (pahoittelut turvallisista valinnoista menneisyyden minä). Kaikki on vain vanhaa. Ja se törky omalla Facebook-seinällä tuntuu raskaalta riippakiveltä, joka muistuttaa hankalista ja stressaavista asioista ja niistä kiusallisimmista kasvuvuosista, koska iso osa siitä sisällöstä on suollettu ulos ihan eri aivoilla kuin nykyään. En tiedä kuinka moni tajuaa miten paljon dataa Facebook nielee sisäänsä. Läppä, joka oli hauska vuonna 2009, ei ehkä nappaa enää. Ja kuinka moni teistä tykkää jostain Gigantista pesukonekisan yhteydessä? Se Gigantin tykkäys löytyy muiden tykkäämiesi kohteiden seasta vielä kymmenen vuoden päästä, jos ette tajua poistaa sitä. Facebookin idea oli ennen kertoa ystäville mistä asioista elämässään pitää, ei se, että sen avulla voi osallistua kilpailuihin ja arvontoihin. Ja ihan vaan tiedoksi muuten, tykkää ja jaa -kampanjat eivät ole Facebookissa sallittuja, joten älkää viitsikö tykätä esimerkiksi Valiosta, ellette rakasta maitotuotteita.

Ylipäänsäkään Facebook ei ole kovin älykäs ottamaan vastaan vähänkään monimutkaisempia tietoja esimerkiksi omista työpaikoista tai koulutuksista, jos niitä on enemmän kuin kaksi. Se on ärsyttävää. En edes muista kuinka montaa kertaa olen yrittänyt säätää koulutustietojani (olen käynyt lukion, kansanopiston ja ammattikoulun), mutta ne menevät onnellisen sekaisin joka ikinen kerta kun painan tallennusnappia.

Ensin ajattelin, että voisin poistaa koko profiilini ja perustaa uuden, koska vanha tili on niin jämähtänyt ja haiskahtaa jo käyneeltä. Haluaisin kovasti aloittaa koko Facebook-elämäni alusta. Mutta kohtasin yllättävän ison ongelman tässä nyrkkiä puiden suunnitellussa kapina-ajatuksessani: kaverilista.

Älkää väittäkö, etteikö teillä ole Facebookissa ”ystäviä”, joita seuraatte silkasta nautinnosta? Ne ovat niitä ihmisiä, jotka tosielämässä repivät hermonne riekaleiksi, mutta sosiaalisessa mediassa saavat jopa teidän viisi vuotta sitten kirjoitellut turhanpäiväisyydet kuulostamaan Nobelin arvoisilta huomioilta maailmasta. Kiusallisia Stara.fi:n kautta linkitettyjä sovinistisia poskeenottojuttuja, hitusen liian syvällä sydänverellä kirjoitettuja lemmikkitarinoita, ”olin jossain ketjupihviravintolassa ja kerron siitä kartan ja hymiöiden kuorruttamana kuin se olisi jotenkin mainitsemisen arvoista” -paikkakertomuksia ja kryptisiä ja vihjailevia tarinoita oman elämän mullistuksista, jotka avautuvat vain noin 1,8 % prosentille ihmisistä kirjoittajan kaverilistalta (vaikka kyseessä olisikin ollut vain ”aloin käymään salilla” -tasoinen paljastus). En siis halua pyyhkiä koko kaverilistaani tyhjäksi profiilin poistamisen myötä, sillä ylpeyteni ei kestä pyytää kaveriksi ihmisiä, joiden juttuja en oikeasti jaksaisi kuunnelle. Logiikka hoi? Ja sainpas itseni kuulostamaan todella nihkeältä nartulta. Minä vain sanoin ääneen sen, mitä moni muu vain ajattelee. Tiedätte, että olen oikeassa.

Mutta ehkä Facebook-siivoukseen riittäisi se, että pyyhkisin ensi kaikki kuvakansiot pois ja tekisin uudet. Yhden kansion nostalgialle, yhden ystäville, yhden oman naamani esittelyyn (huomiona se, että olen ottanut keskimäärin yhden profiilikuvan vuodessa), yhden matkustukselle (ihan kuin minulla olisi siihen varaa, hahahahaha) ja yhden sellaiselle sekalaiselle hiippailulle ja häiriköinnille. Ei omia kansioita jokaisille bileille ja reissuille. Ei Facebook ole mielestäni mikään oman elämän kattava biografia.

Minulla on blogi sitä varten, että saan jakaa kaksikymmentä juhannuskuvaa, jossa vilisee tuntemattomia ihmisiä ja tyhjänpäiväisiä kukka-asetelmia.

Sitten pitäisi tietenkin siivota se oma tykkäyslista – en halua edes ajatella miten hämmentäviä aarteita sieltäkin löytyy – ja perustiedot eli luovuttaa saman tien useamman koulun merkitsemisessä.

Ja tietenkin kaverilistaa on pakko karsia. Siellä roikkuu ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole enää mitään tekemistä ja jotka osoittavat mitättömän määrän kiinnostusta omiin asioihini. Olen utelias muiden ihmisten tekemisten suhteen, mutta olen kyllä aika kyllästynyt raahaamaan vanhoja tuttuja mukanani. Eikä minulla ole kaikkia kohtaan edes mitään kaunoja. Minua ei vain kiinnosta ja tunne taitaa olla molemminpuolinen. Osa ihmisistä jää jälkeen elämässä ja se on vain surullinen fakta.

Mutta entäs ne ihmiset, jotka haluaisin poistaa, mutta joiden kanssa luultavasti joudun olemaan tekemisissä myöhemmin ja kavereista poistaminen saattaa johtaa kiusallisiin tilanteisiin?

Tuntuu, että olisikin helpompaa vain poistaa profiili ja aloittaa alusta. Mutta arvatkaa kuinka korkea kynnys olisi pyytää vaikka entistä poikakaveria Facebook-kaveriksi ihan vain hienovaraisessa vakoilumielessä (ei kenenkään pidä luulla nyt sentään liian suuria itsestään), vaikka kyseinen tyyppi julkaisee vain noin kolmen kuukauden välein junttihauskoja autokaahausvideoita tai huonon hevibändin biisejä, joissa on olevinaan sielua särkevän sydällinen sanoma?

Joten kumpi voittaa: halu näyttää miten säkenöivä ja menestyksekäs minusta tuli (köhköh ja tietysti se kyyläysvietti) vai halu heivata elämisen kannalta turha ihmislaahus?

Mutta jos poistaisin koko profiilin, menettäisin kaikki vanhat ystävieni valokuvat, johon minut on merkitty. En haluaisi sitäkään. Moni olisi varmaan kiitollinen siitä, että Facebookin epäihmisystävällisin kansio, inhorealistinen ”Kuvia sinusta” -kansio yhtäkkiä häviäisi, mutta minusta se on Facebookin nautinnollisin osa. Olenko niin syvällä sosiaalisessa mediassa, että kuvittelen sen olevan jotenkin tärkeä osa omaa persoonaani, enkä osaa poistaa historiaani, koska sitten kukaan ei pääse selaamaan sitä? Kuka keittiöpsykologi haluaa vetäistä tästä jotkut vesiselvät analyysit?

Kertokaa, mitä te tekisitte? Huitaisisitteko koko profiilinne pois ja aloittaisitte puhtaalta pöydältä vai antaisitteko nuoremmalla itsellenne anteeksi kaikki aivopierupäivitykset?

Kuvituksena toimivat Facebookini muinaisjäännökset. Siellä on ihan hillitöntä materiaalia, enkä jaksanut kysyä rujoimmista kuvista julkaisulupaa kaikilta. Kuvittelin valinneeni kaikkein neutraaleimmat tekeleet (oranssitukkainen nainen kolmannessa kuvassa saa esittää vastalauseita, jos kokee sen tarpeelliseksi).

Joten moro taas ihmiset! Ottakaa silmä ja järki käteen ja miettikää muutaman kerran ennen kuin tuuppaatte Facebookinne täyteen mainoksia, kiitos.

– Jenni H.