Oh, ken on heistä kaikkein kiusallisin?

”Häät on aina niin ihana juhla! Vaikka ei tunne vieraita, niin saa ilmaista kakkua hahhahaa! Rakkaus on niin kaunista katsottavaa!”

Pikku viesti minulta itseltäni, minulle itselleni: EI. ENÄÄ. VIERAITA. HÄITÄ.

Mistä tietää, että olet astunut vieraalle maaperälle? Vihje yksi: nimesi on kirjoitettu istumapaikkakorttiin ilman sukunimeä ja väärin. Kiitti.

Jenni. Harvinaisuus, jonka useimmat natiivitkin typoavat (vaikka en tullut tänne nyt vaahtomaan siitä, joten lukekaa pidemmälle).

Olin pari viikkoa sitten poikaystäväni serkun häissä avecin roolissa ja esiteltävänä tuntemattomille sukulaisille, joiden nimiä tai naamoja en yhäkään oppinut muistamaan. Menestys. Läikytin esimerkiksi juomat – onneksi vain vedet – syliini kun sain tavata arvovaltaisen morsiamen äidin (muistaakseni.. joku nainen hameessa se joka tapauksessa oli). Osaan tehdä lähtemättömiä vaikutuksia, etenkin todella hienostuneita.

Joka tapauksessa, minulla oli ehkä syykin olla olla hieman ulkopuolinen. En oikeastaan ole vielä kuulunut perheeseen paitsi kuin muutaman viikon verran kihlautumisen myötä (olipa jotenkin kuivakka ilmaus) ja kun ajattelin sitten tutustua hääparin kavereihin, kohtasin teräspeppuisen, oranssinruskean ja hyvin hölläkätisesti ruiskutelluin botoxhuulin ja ehdottomasti muovisin takkulisähiusin varustetun viileän rintaman. Toki keskustelumme saattoivat tyrehtyä siihenkin, että niin pumpatuilla huulilla ei juuri voinut puhua, ainoastaan ryypätä sidukkaa.

Mutta.. rakkauden juhlaa ja ilmaista kakkua. Sen piti olla hilpeää ja ihan hauskaa. Häät pidettiin järkyttävässä helteessä, sääli morsianta hikoilemassa puvussaan, mutta äärimmäisen kauniissa paikassa jossain syvällä korvessa. Pisteet siitä.

Pisteet.. tämähän on kuin Neljät häät! ”Ihan kiva paikka, mutta muuten ihan paskaa ku ei ollu mun näköset häät.” Oletteko katsoneet sitä ohjelmaa ja nimenomaan sitä suomalaista versiota? Sitä selkäänpuukotuksen multihuipentumaa ei voita mikään.

Mutta itse asiaan! Vihdoin.

Suuren sukulaishämmennyksen ja huumaavan sään ylitse kaikkein eniten psyykettäni kiristelivät kauniissa häissä kuitenkin kaksi vierastyyppiä, jotka jostain syystä löytyvät stereotypisesti jokaisista perinteisistä häistä: ymmärtämättömän humalainen kaverikörmy ja kiusallisen tungetteleva sukulaistäti.

Esimerkki 1: humalainen kaverikörmy. Hän on sulhasen kaveri, luultavasti auvoisilta opiskeliajoilta, jolloin bileitä pidettiin tiistaista lauantaihin ja elämä oli niin villiä että kädet tärisee vieläkin. Sulhanen pääsi kuitenkin tästä vaiheesta yli, kaveri taas ei. Sanotaan tätä kaveria vaikka Raipeksi (uskokaa pois, kaveri esiintyi häissä jollain vielä hirveämmällä lempinimellä). Ja jos Raipe tätä lukee ja sattuu tunnistamaan itsensä, hävetköön edes vähäsen. Tai aika paljon.

Raipe on kuulkaa juuri se kaveri, joka kantaa pitopalvelun auton takakontista – heti juhlapaikalle saavuttuaan – ihan omakätisesti viinasankoja pöytiin ja kailottaa mennessään röhöttäen, että ”eihän tämä nyt mihinkään riitä”. Kaasoilla menee koko juhlapäivä heti alkumaljoista lähtien Raipen kaitsemiseen, sillä välillä Raipe ryömii puskissa, välillä Raipe käy huutonaururäkimässä vähän liian lähellä muita vieraita. Raipe ei näe eteensä enää siinä kohtaa, kun kakkua leikataan ja kun sulhasen äiti pitää herkkää puhetta pojalleen ja tämän morsiolle, Raipe mölyää salin takaseinältä ”Mitä vi*** pa**** tää oikeen on?!”, koska Raipea ei kiinnosta muu kuin ilmainen viina ja jokaisen hameeseen pukeutuneen häävieraan käsien suutelu ja surullisen surkean ”tänään tulee pesää” – läpän laukominen. Raipe yrittää iskeä myös alaikäistä häävierasta, koska Raipe on niin hauska ja omaperäinen.

Raipe on itseasiassa juuri niin hauska, että illan hämärtyessä neljä ihmistä raahaavat/kantavat häntä pois tanssilattialta, jonne hän olisi mielellään mennyt vetämään omaa humppaansa häätanssin aikana. Jostain syysty häävieraita nauratti päivän alussa Raipen lievästi humalainen ähellys. Eikö kukaan ymmärtänyt, että Raipe on juuri se, joka sössii omansa ja kaikkien muiden illan oksentamalla jonkun käsilaukkuun ja murjottaa pilkun aikana, koska oli paskat bileet (tätä en kyllä luojan kiitos itse todistanut, mutta jatkumo oli mielestäni aika selvä jo parin ensimmäisen kaljan jälkeen..)?

Ja toinen lempivieraani, esimerkki oikeasta elämästä numero 2, oli kiusallisen vihjaileva täti-ihminen, joka ei pitänyt yhtään vähempää ääntä kuin Raipe. Täti (tai tädit.. aina siihen kalatuskuoroon liittyy useampi tietäväinen hassuttelija) ei tosin ole humalassa, mutta ei suodata kiusallisia heittojaan yhtään sen enempää siitä huolimatta. Arvaatteko mistä täti huutelee koko päivän läpi? No, tietenkin lasten hankkimisesta. ”Koskas niitä lapsia sitten odotellaan?” ”Seuraavaksi onkin sitten ristiäiset!” ”Jos jättää leikkaamatta X määrä kakkukerroksia (koska niitä kaikkia ei voi leikata kerralla, älyhoi!?!), ne merkitsevät tulevien lasten lukumäärää.. oho, kolme!”

Antakaa kun pyyhin korvistani valuvan veren, sillä kuulen yhä ne nokkelat sutkautukset siitä milloin lapsia saadaa, millaisia ne ovat ja kuinka monta niitä on. Tiesittekö, että hääjuhlassa joka ikinen tapahtuma kertoo jotain tulevan jälkikasvun synnystä? Jos morsian raapii vasenta pakaraansa, tulee kaksoset. Jos sulhanen yskäisee länteen, lapsia tulee ainakin viisitoista. Oliko ruoho vihreää kakkua leikatessa? Kyllä se morsian on maha pystyssä kolme kuunkiertoa tästä auringonlaskun viimesäteestä eteenpäin.

Ja se on niin järjettömän kiusallista. On kamalaa katsoa morsiammen ystävällistä ja samalla todella jähmeää hymyä kun tädit sutkauttelevat ja työntävät naamaansa takaraivoa myöten asiaan, joka tippaakaan kuulu heille. Joo, tädit ovat vanhoja, mutta ei vanhuus ole tekosyy vaivaannuttavalle perseilylle. Sulhanen koittaa vääntä vitsiä tätejä vastaan ja kieltää lapsenhankinta-aikeet. Edes se ei havahduta tätetä vaikenemaan. Tädeillä on Raipen jälkeen maailman huonoin tilannetaju ja sydämeni itkee empatiaa hääparin puolesta.

Miksi tädit on kutsuttu? Miksi Raipe on kutsuttu?

Kunpa osaisin arvata jotain positiivisempaa kuin tottumuksesta tai syyllisyydestä.

Ja niin! Onhan minulla vielä esiteltävänä yksi häävierastyyppi, joka ilahdutti läsnäolollaan: ”bileissä pitää ottaa vähän bisseä” -täti. Tämä täti on selvinpäin ihan ok, mutta kolmen kaljan jälkeen hän alkaa ihmetellä, kun poikaystäväni (illan kuski) ja hänen alaikäinen pikkuveljensä eivät ota viinaa. Kun kerran juhlitaan, niin kyllähän silloin pitäisi maistua! En ole ikinä kuullut niin ivallista ”Kyllä se teidän äiti on kasvattanut niin raittiita poikia” – lausahdusta.

Sen jälkeen join ihan vain ärsyttääkseni pelkkää teetä koko loppuillan ja jätin sen ainoan lonkeroni puolilleen väljähtymään pöydälle.

Suoni sykkii ja lujasti.

Aika sulkea kone ja mennä puhisemaan muualle. Luulin, että olisin jo kahden viikon puhinan jälkeen rauhoittunut, mutta kyllä sitä raivovaahtoa riittää näköjään aina tänne blogiinkin asti.

Sitten kun pääsen omiin häihini asti, valikoin vieraslistalle tasan niitä ihmisiä. joista olen varma, etteivät he vahingossakaan yrjöä kakkuuni tai pilaa iltaani tungettelevalla jorinalla.

Raipe ja iloiset kumppanit. Menkää itseenne.

Miellyttävää tiistaita teille ihanille ihmisille, jotka osaatta pitää suunne kiinni oikeissa paikoissa.

– Jenni H.