Täydellinen mukavuusalue
Viikko sitten poikaystäväni otti ja lähti.
Nimittäin viikoksi työharjoitteluun ihan muille maille – öhö öhöh – ja jätti kämpän haltuuni kokonaiseksi viikoksi.
Olemme nyt aika tiiviisti pari vuotta nyhjänneet saman sohvan mutkassa (vaikka eihän nyt universumia vastaan voi taistella, meillä on maailman mukavin sohva) ja oli hullu tunne jäädä viikoksi täysin yksin. Sillä oli todella omituinen vaikutus minuun.
Ensinnäkin ajatukseni kulki välittömästi paljon kirkkaammin. Oikeasti. Heti kun poikaystäväni oli lähtenyt, alkoi korvien välissä tapahtua muutakin kuin niiden harvaanasuttujen aivosolujen satunnaisia ylävitosia. Toisen ihmisen läsnäollessa muut asiat työntyvät taka-alalle automaattisesti. Onko tämä teille tuttua? Se on jotenkin alitajuista. Vaikka toisen kanssa ei koko ajan juttelisikaan tai tekisi mitään konkreettista, sen läsnäolon vaistoaminen syö aivokapasiteettia. Hahah.
Olen ollut viikon aikana ihan käsittämättömän järjestelmällinen ja tehokas. Tietysti olen näinkin pätevä kodinhengetär kun kukaan ei ole näkemässä. Kukaan ei ikinä tule uskomaan tätä aikaansaamisen tulitusta. Lisäksi olen suunnitellut elämääni paljon pidemmälle kuin normaalisti. Ihan kuin olisin viikon aikana saanut enemmän asioita aikaan kuin koko kesänä. Suunnittelin jopa joulua.
Hei, kohta on jo syykuu ohi ja lokakuussa voi ihan helposti alkaa vedellä rasteja seinään joulun lähestymisen riemusta. Äsken päivitin Spotifyn joululaululistaani ja mielestäni nyt oli ihan yhtä hyvä aika siihen kuin milloin muulloinkaan.
Parasta ja aivan käsittämättömän vapauttavaa on ollut kuitekin se, että mielikuvitukselle on ollut ihan rajattomasti tilaa. Tajusin sen vasta nyt kun olen ehtinyt monta päivää liihotella aivot vapaa-asennossa.
Kun kokkasin makaronimössöä ruuaksi, kuvittelin juontavani äärimmäisen kuuluisan Youtube -vlogin kokkaushölmöilyä ja join mehua viinilasista. Ihan itseaiheutetun kiireisenä työaamuna ”mä myöhästyn mä myöhästyn mä myöhästyn” -manauksen sijaan kuvittelin olevani tehokas bisnesnainen, joka liihotteli hallitusti keittiöstä kylpyhuoneeseen ja huitaisi hiukset täydellisen muhkeaksi sellaisella vauhdilla ja tottumuksella, ettei ilmekään värähtänyt ja lähti sitten pää pystyssä saapastelemaan kohti kaupunkia. Olen huudattanut Spotifyta (ole hyvä uusi naapurintyttö, olet selvinnyt hyvin valittamatta jo viikon.. pitäisi kai tipauttaa joku suklaapatukka postiluukusta palkinnoksi) ja kuvitellut esiintyväni häikäisevästi ja sydän verellä laulaen isolla lavalla bändini ympäröimänä, valojen sokaistessa silmiä ja yleisön pidättäessä henkeä. Ja tottakai kaikki bändini jäsenet ovat ihan sairaan komeita ja lahjakkaita ja saan heistä ylitsevuotavaa egoboostia.
Nämä ovat sellaisia asioita, jotka onnistuvat vain aivan täydellisesssä mukavuustilassa: yksin.
Ihan hassua. Mutta niin ajatukseni toimii kun olen yksin. Se on ihanaa. Nautin siitä enemmän kuin mistään muusta.
Vakka pakko myöntää, että ei täällä läppärin kelmeässä valossa yksin pällistely nyt aina niin juhlavaa ja paatoksellista ole ollut. Eniten kaipasin seuraa nukkuessa ja urheillessa. Yksin nukkumiseen en tottunut koko viikkona. Se on kamalaa. Yhtenä yönä nukuin sohvalla TV päällä, koska kammosin pimeää niin päättömästi.
Ja se urheilu.. Nyt olen jotenkin rakastunut sulkapalloon, mutta yksin on vähän ankeaa lähteä extempore läiskimään.
Surullista oli myös ensimmäisinä yksinäisinä päivinä kun joku köhäisi päälleni kamalan syysflunssan eikä kukaan käynyt kaupassa puolestani tai tehnyt ruokaa tai edes vähän säälinyt.. Se oli pieni aallonpohja, mutta sen jälkeen olen nauttinut ajatusten virheettömästä kulusta ja iltapaloista, jolloin kukaan ei ole tullut minun ja paahtoleipäni väliin.
Huomenna palaan taas maan pinnalle ainakin hetkeksi kun poikaystäväni palaa kotiin. Mutta ehkä tällaisessa yksinäisyyden suomassa mukavuustilassakaan ei voisi ikuisuuksiin velloa. Erakoituisin vielä lopullisesti.
Ja niitä sadan litran maitoja on vain ihan pirun paljon kivempi kantaa kaupasta kotiin jonkun kanssa.
Nyt minä kuuntelen vielä viimeiset joululaulut rauhassa ja menen nukkumaan. Huomenna on edessä suuri ja mahtava IKEA -päivä. Varokaa ihmiset, Tampereen kiihtynein Huonekaluhiplaaja on tulossa! Niin ja kai joku jälleennäkemisenkin riemu on taas huomenna läsnä ihan yleisesti romantiikan nimissä, mutta pitää hoitaa tällaiset akuutit materiahiplaushimot ensin alta pois.
Mukavaa viikonloppua ihmiset! Kiva kun jaksoitte lukea taas näitä yöhorinoita. Ja kertokaa toki omista mukavuusalueistanne, joissa saatte velloa ihan liian harvoin.
Eikä minulla kuulkaa ole juuri kuvia mistään. Tämä oli vähän tylsä kirja kun kaikki piti kuvitella itse. Huomenna tykitän kameran täyteen ruotsalaista tusinahärpäkkää.
Heippa.
– Jenni H.