Hidas sunnuntai ja koti-ikävä
Nukuin viime yön taas sohvalla. Kukaan ei siis potkinut minua sängystä ulos, mutta olin taas viikon yksin kotona, enkä totta puhuen uskaltanut mennä makuuhuoneeseen nukkumaan kuin muutaman kerran. Olohuoneessa oli jouluvalot ja ne jotenkin tuntuivat turvallisilta (ja jos joku mainitseekin yövalot… kuvitelkaa uhkaava hymiö tähän).
Tämä viikko on ollut aika kammottava ja luojan kiitos, se on ohi. Hätäinen, liian tiivis, stressaava. Olen mennyt kaikki yöt neljän tai viiden tunnin yöunilla ja kun lauantaina pääsin töistä, oli aika tahmainen olo korvien välissä.
Tänä aamuna sitten heräsin ennen aikojani ensin levottomaan zombipainajaiseen (koska kannatti katsoa World War Z) ja sen jälkeen levottomaan työpainajaiseen. Luovutin epäonnistuneiden unien kanssa, avasin verhot ja laitoin parvekkeen oven raolleen. Oli ihanan hiljaista. Kuuntelin monta tuntia sohvalla maaten kun parvekkeen alapuolella hiekka rapisi satunnaisten koiranulkoiluttajien jaloissa, enkä ajatellut yhtään mitään.
Joskus päivällä raahasin itseni suihkuun ottamaan toisen sunnuntaikooman ja sen jälkeen olen.. tai no, en ole kyllä tehnyt juuri mitään.
Isänikin on karannut hetkeksi etelän lämpöön, joten en tänäkään vuonna mennyt kotiin isäinpäiväksi. Onneksi en tällä kertaa lähtenyt kaupungille katselemaan maisemia, koska viime vuonna oli jokseenkin surkeaa kuljeskella ulkona viimassa ja pikkupakkasessa, kun kaikissa ravintoloissa oli sisällä iloisia perheitä viettämässä yhteistä aikaa ja kilistelemässä laseja ja heittelemässä suunnilleen ylävitosia.. Se oli kuin kohtaus jostain huonosta nyyhkyleffasta.
Ja koko päivä sujui pitkälti sohvalla. Eikä kyllä harmita yhtään. Puolustuksekseni kerron, että pesin kyllä koneellisen tiskiä ja pyykkiä. Se on tämän tappoviikon jälkeen ihan huomattava suoritus. Luojan kiitos tämä vuosi alkaa pian helpottaa ja joulu lähestyy.
Sitten poikaystäväni palasi kotiin mukanaan kassillisen kiinalaista ruokaa ja iso, iloinen collie.
Bumba huohottaa löyhkähengitystään naamoillemme koko ensi viikon. Tuo iso rohjake on kyllä jotenki rauhoittava. Ja vaikka olisit ollut talosta pois noin kolme minuuttia, se aito liikutus on niin ihanaa, kun tuo tulee häntä – tai oikeastaan koko perse – vispaten tervehtimään.
Eipä siinä.
Nyt on kauhea koti-ikävä, vaikka soittelinkin vaarilleni ja enolleni, jotka olivat Heinolassa juhlistamassa isiä. Mutta neljän päivän päästä pääsen taas kotiin. Sitten on vaihteeksi synttäreitä ja vaikka mitä muuta.
Ei marraskuu ole minusta kyllä mitenkään kurja kuukausi. Se on enemmänkin sellainen odottava. Syntymäpäiviä, reissuja kavereiden luo, itsenäisyyspäivä, joulu.. Jotenkin ihanaa ja helpottavaa.
Nyt minä menen hukuttamaan ikävääni jättimäiseen iltapalaan ja nojailen koiraan.
Mukavaa sunnuntaita. Tsemppiä ensi viikkoon. Vajaa seitsemän viikkoa jouluuuuuuun!!! (en kyllä tiedä ärsyttääkö se vai lohduttaako se teitä, ähäh)
Ja vielä kerran ihanaa isäinpäivää kaikille iseille ja erityisesti omalle isilleni (jonka kuvaa en kehdannut julkaista, ettei tule sanomista), joka on maailman rakkain ja jolla on oivallinen nasevan ja kiltin sarkasmin taito. Sitä ei moni osaa.
– Jenni H.
EDIT. Ja ainiin ainiin, muutinpas viimein tuohon sivupalkkiin, että olen 22-vuotias. Ei siinä mennyt kuin melkein kolme viikkoa.