”Ei tartte soitella” -sunnuntai
Kas, minullahan on tämä blogikin vielä! Hei vaan ihmiset.
Koska viime viikkoina/kuukausina työt ja omakätisesti ylibuukattu vapaa-aika on vienyt elinvoiman mehuja minusta, olen keskittynyt lähinnä siihen, että silmät pysyvät töissä auki ja että lähtiessä kotoa olen muistanut vetää housut jalkaan.
Mutta kun tänä sunnuntaina sain hienovaraisesti työnnettyä eiliset yllätysvieraat ulos ja sinne pippurinkasvualueelle, pistin oven takalukkoon (ihan oikeasti) ja eristäydyin muusta maailmasta. Vaikka oli minulla kyllä sentään verhot auki, että vältin ihan täydellisen luolautumisen. En vain totta puhuen jaksa nähdä tänään ihmisiä, vaikka varmasti olisi ollut kivaa ja kohteliasta ja sosiaalisesti hyväksyttävää ennen joulun pyhiä muistaa ystäviä, joiden kanssa ei ole ehtinyt aikoihan vaihtaa kuulumisia.
Mutta en minä jaksa. En halua puhua kenellekään. En jaksa nähdä ketään. Puhun töissä niin paljon, että nyt minulla tuli seinä vastaan. Argh.
Kuulostan kiukkuiselta ehkä, mutta olen oikeasti vain terveellisellä ja ihan lempeällä tavalla luovuttanut tämän sunnuntain edessä.
Olen nukkunut elämänpituiset yöunet, syönyt itselleni pahan olon suklaasta, vetänyt sen päälle vielä parin tunnin päiväunet ja sitten jäin yhä sohvalle lojumaan, koska minulla oli tärkeä aktiviteetti kesken.
Lainasin eilen ystävältäni boksillisen The Big Bang Theorya. Muuta ärsykettä en tänään halua kuulla.
En edes muista milloin viimeksi lojuin vain hiljaa kotona ja tuijotin sarjamaratonia. Viime joululomalla?
Oli minun kyllä hetkeksi noustava pystyasentoonkin. Kokkasin saavillisen epäseksikästä makaronipataa ja söin sen todella epävalokuvauksellisen tzatzikin kanssa. Ja join jättimukillisen maitoa pillillä.
Tätä kirjoittaessani ruoka on jo kadonnut.
Ja vaikka voisi kuvitella, että tämä päivä on sisällöltään turhista turhin, olette siinä hyvin väärässä.
Aion viimeistellä tämän ihastuttavan lahjakasan ja paketoida viimeiset tavarat. Pakko kyllä sanoa, että sumeassa kuvassa nuokin paketit näyttävät paljon paremmilta ja siloisemmilta kuin livenä. Ei paljoa näy läpi ”voi jumalauta ei tää nauha kiharru!!!” -raivot ja teipatut kulmat, jotka aggressiivisen pakkaamisen takia vähän repsotti.
Sellaista. Suokaahan sitten taas anteeksi, annokseni sosiaalisuutta tuli täyteen tätä blogia päivittäessä. Minä palaan lauleskelemaan soft kitty, warm kittyä (hoi Big Bangin katsojat, tajuatte varmaan mikä korvamato se on) omaan autuaaseen rauhaani ja otan lisää ruokaa.
Ehkä palaudun iltaan mennessä tästä varavirtatilasta ja alan saamaan taas aivotoimintaani takaisin. Minulla on enää kaksi päivää töitä edessä ja sitten koittaa ruhtinaallinen viiden päivän loma.
Sepäs kuulostaa tosi masentavalta kirjoitettuna. Mutta viisi päivää on enemmän kuin puolitoista päivää, minkä verran yleensä saan aina vapaa-aikaa. Joten JIHUU.
Huh. Nyt alkaa jo heikottaa tämä lörpötys. Äkkiä takaisin sohvalle.
Mukavaa illanjatkoa ihmiset. Kuka muu käyttää sunnuntainsa tänään lähinnä syömiseen ja.. syömiseen?
Olette kivoja.
– Jenni H.
Ps. Ja jos joku alkaa minulle tänään soitella ja ehdotella tapaamisia, aion häikäilemättä keksiä tekosyitä ulos lähtemiseen. Älkää ottako sitä henkilökohtaisesti. Tänään minua vain kiinnostaa lähinnä ruoka ja TV.
Psps. Poikkeuksena edelliseen on ystäväni Taru, jonka whatsapp-viestit kuuluvat jo niin sulavasti arkeni kulkuun, että niitä voin kirjoitella vaikka unissani. Pusuja ja terkkuja Tarulle siis.