Vaikeuksien kautta surkeisiin mietelauseisiin

Tänään ei paljon naurata. Terveisin, ikäkriisi kaksikymppisenä.

Se kuulostaa paperilla todella laimealta.

Valmistun ensi keväänä parturi-kampaajaksi. Alkaa olla taas Se aika vuodesta.

Se aika, kun ”innostun” uusista asioista ja kun ”keksin”, mitä haluan elämälläni tehdä.

Varaan nyt muutaman maailmallisen verran painoa noille lainausmerkeille ja kerron, että tässä avautumisessa on kyse ihan oikeasta asiasta.

Silloin, kun joskus kauan sitten (siis kaksi vuottahan on niin pitkä aika) lukion jälkeen mietin, mitä haluaisin tehdä ja missä olen hyvä, osasin vain jankuttaa itselleni ja muille ”no, mä tykkään kirjottaa”. Hakeuduinpa journalistiikkaopintojen äärelle.

Ei kai nyt silloin ylioppilaskirjoitusten jälkeisessä paniikissa/henkisessä taantumassa mitenkään uskaltanut myöntää, ettei oikeastaan ollut kiinnostunut mistään – muusta kuin vuoden hermolomasta jossain todella kaukana (ei muuten tapahtunut) – eikä minulla ollut muita hyviä avuja, kuin suomen kieli ja ystävällinen naama.

Pähkinänkuoressa: Kyllästyin lopulta kirjoittamiseen ja kirjoihin ja lukemiseen lukion ja kansanopiston aikana, vaikka olin siihen mennessä rakastanut niitä kaikkia, ainakin hyvin kiihkeällä on-off-suhteella. Halusin sitoa kaikki kynät ja kirjat ja esseet betonikiekkoon ja viedä ne yön hämärissä mustan auton peräkontissa lähimmän joen rannalle ja tuuppaista ne sinne.

Kaiken lukemisen ja kirjoitusähkyn jälkeen kuvittelinkin sitten haluavani tehdä käsillä jotain. Luoda jotain konkreettista ja iloiten juosta käsityön kukkaniityllä käsi kädessä itseni kanssa muiden käsien taputtaessa käsillä tehtyjen käsipatsaiden päällä käsillä seisten. Käsi.

Mitä?

Nyt opiskelen siis parturi-kampaajaksi. Enkä usko, että halusin tänne oikeasti. Minä vain halusin haluta tähän kouluun. Halusin vain eteenpäin. Ei tunnu hyvältä myöntää sitä.

Alatteko käsittää tätä vuodatustani ja tätä kaavaa koulunkäynnissäni?

Minulla on ollut tähän mennessä yksi huono tapa aina yhden kouluputken lähestyessä loppuaan: vimmattu pakko keksiä jokin huikean inspiroiva ala, joka on Se Juttu, mihin minä nyt haluan keskittää kaiken energiani ja nuoruuden intoni ja vuodattaa koulimattomat sydänvereni.

Nyt on taas Se aika.

Valmistun ensi keväänä ja alan olla taas siinä kohtaa ajatusevoluutiotani, että alan paniikissa innostua mistä tahansa asiasta ja alasta, ettei tarvitsisi ystäville ja perheelle, saati itselleen myöntää, että pää kumisee tyhjää mistään pitkän ajan suunnitelmista. Sisustussuunnittelua, liiketaloutta, hotellivirkailua.. Kunhan vain pääsisin seuraavalle tasolle.

Haluaisin kovasti päättää tämänkin postauksen joko siihen, että annan itselleni lohdutuksen sanan siitä, miten vielä löydän itseni ja että minulla on vielä aikaa miettiä elämääni, tai siihen, että linkitän tähän jonkun tunnelmallisen maisemakuvan, jossa on joku pysäyttävä, uniikki mietelmä, kuten ”If you can dream it, you can do it”. Olkaa kilttejä ja vetäkää minut pois tästä siirapista. Älkääkä murhatko uskottavuuttanne jakamalla noita kuluneita latteuksia. Älkääkä ainakaan tatuoiko niitä itseenne. C’est la viet ja Carpe diemit ovat samalla mustalla listalla hauistribalitatuointien kanssa.

Mutta minäpä laitan tähän nyt oman mietelausekuvani. Minähän niitä juuri nyt kipeästi tarvitsen. Olen aivan hukassa tulevaisuuden suunnitelmieni kanssa ja jos nyt kerran puhutaan suoraan, sanon, että minusta tuntuu huijaamiselta opiskella alaa, josta en välitä ja pelkään, että ajaudun seuraavaankin kouluun – mikä se lopulta onkaan – vain sen takia, että haluan haluta taas olla jotain, mitä en ole.

Jos minulla olisi Pinterest, voisitte kaikki pinnailla minulle niitä mietelmiä ja silloin voisin huokailla mielihyvästä ja ymmärryksestä kun ”toi on just mun elämästä”.

Niin, miksipä kampaajan työ sitten olisi niin kamalaa? Olenhan siinä varsin näppärä. Enkä oleta, että kaiken pitää työssä olla aina jotenkin huippukivaa ja sulavaa (miksi ulkopuoliset usein olettavat näin, kun joku kertoo, ettei pidä jostain tai viihdy jossain paikassa?). En ole niin lapsi.

Minäpä kerron, miksi en olisi hyvä kampaaja.

Koska kun sinä haluat näyttää supermallilta minun käsittelyni jälkeen, minä haluan taputtaa sinua lempeästi olalle ja lähteä kotiin.

Toivon, että siellä on muitakin, jotka kauhulla odottavat koulun loppua jo nyt. Oletteko yhtä pihalla kuin minäkin? Osaatteko te antaa vain ajan viedä mukanaan ja toivoa parasta? Miten te oikein näytätte noin rauhallisilta?!

Ja jos siellä joku tätä nyt lukee, kerro miten menee. Kerro, jos joku harmittaa. Sitten voitte tulostaa tuon tekemäni mietelmäkuvan, teipata sen seinällenne ja näyttää keskaria maailmalle, koska sitä ei kuitenkaan voi hallita.

Älkää murehtiko. En minäkään. Paitsi vähäsen.

– Jenni H.

Ps. Tänään alkaa Hyvät ja huonot uutiset! Ihana syksy ja ihanat uudet ohjelmakaudet ja ihana tv! Elämäni sisältö tänään :D