Alati kalvava perunaviha (ja lapsuuden syvin trauma)

Lilyn toimituksen blogissa kysyttiin, mikä lapsuusmuisto jäi kaivelemaan. Ja itsehän sain sellaisen tujauksen bensaa katkeriin lapsuustraumaliekkeihin, että tulin omaan blogiini asti avautumaan aiheesta, sillä tämä taistelu on jatkunut lapsuudesta ihan tähän päivään asti.

Minulla oli ihan hauska lapsuus normaaleine iloineen ja suruineen, mutta minulla on myös kautta aikojen ollut yksi kamala piikki lihassani: peruna.

Pahin viholliseni numero 1. Ikuinen ihmettelyn aihe. Lapsuudessa melkeinpä kärsimyksen aihe.

Koska lähtökohtana ihan kaikille ihmisille vauvasta asti Suomessa on se, että kyllähän kaikki lapset syövät perunaa. Kastikkeen kanssa, voin kanssa, kiusauksissa, verilettujen kanssa, keitossa, muusina, vellinä, piirakassa, kasvispihveissä, piilotettuna salaattiin, uunissa kuorutettuna ties mihin ja erityisen paljon vielä jouluisin ja juhannuksena.

Sitten synnyin minä, joka kuolaamisikäisestä lähtien puklasin perunat ulos ja ihan vaan ällöttävänä tietona, niin puklaisin vieläkin, jos minut siihen pakotettaisiin. En tiedä montakaan asiaa, jotka minua enemmän etoisivat. Peruna on vain kuvottavaa.

Tämä tietysti oli jo lapsena todella vaikeaa ymmärtää. Siis kaikkien muiden mielestä.

Peruna oli joka paikassa pakollista lapsena. Kotona söin nälissäni vain lihat pottujen ympäriltä ja ala-asteella ja yläasteellakin elin usein näkkileivällä ja kastikkeella. Itkien – en edes pilaile, surullista kyllä – yritin ”opetella” syömään perunaa vielä seiskaluokalla. Läpi alakoulun hetin perunat piiloon pöydän alle, etten saanut nuhteita topakoilta keittiötädeiltä.

Kaikkea pitää maistaa.

Ja sehän oli ihan kamalaa, koska eihän se pakottaminen mitään auta. Yökin pelkästä keitetyn perunan hajustakin.

Tämä on lapsuuteni suurin vääryys (tai ainakin top 3:ssa) ja olen kuullut irvailua ja nuhteita siitä koko ikäni ja etenkin lapsena, kun olin selvästi vain nirso tai hankala.

Olen nyt 22-vuotias, enkä yhäkään siedä perunaa. Okei, syön mäkkiranskalaisia ja sipsiä, mutta älkää tulko kertomaan, että niissä olisi häivähdystäkään perunaista makua tai edes hajua.

Lukiossa minulla meni jo hermo kun jostain syystä melkein joka päivä jouduin selittämään, miksi sain makaronia perunan sijasta. Aina kun yritin sanoa, että ”ei se kuule pysy vain sisällä, en ole allerginen”, keskustelu päättyi siihen, että muut vaipuivat omituiseen hiljaisuuteen. Jos olisin ollut erikoisuudentavoittelija, en olisi aloittanut projektiani kyllä perunan välttelemisestä.

Ja vielä tämän ikäisenäkin joudun itseasiassa vastailemaan samoihin kysymyksiin yllättävän usein: Miksi sä et syö perunaa? Ootko sä allerginen? Millon oot maistanu viimeksi? Miksen mäkin saa erityisruokaa kun en mäkään tykkää perunasta?

Haluaisiko joku nähdä ihan todisteena, kun oksennan lautaselleni? Enpä usko.

Luojan kiitos lukiossa ”kammoni” otettiin suht tosissaan ja hilpeät keittäjät tekivät minulle ties mitä makaroniviritelmiä. Parasta oli pyttipannu makaronilla, jossa oli jostain syystä kermaa seassa. En ihan tajunnut logiikkaa, mutta se oli aika hyvää ja herttaista ennen kaikkea.

Ja luojan kiitos ystäväni Taru pelasti minut aina pyttipannupäivinä ennen makaronin riemuvoittoa. Hän söi perunat, minä makkarat ja se oli kaunein ja toimivin symbioosi ikinä.

Nyt en kotona sentään saa enää perunaa. Viesti meni perille. Samoin sukulaisilleni.

Sitten hiljattain kohtasin tuoreimmat vastustajani, jotka toivat asian esille juuri kun olin päässyt eroon jatkuvasta selittelystä – ihan kuin ruokani kenellekään kuuluisi muutenkaan – ja ovat aloittaneet oman henkilökohtaisen käännytystehtävänsä, sillä kyllähän nyt Suomessa kaikki syö perunaa.

Ja se vastustajahan on tietysti kaikki uudet lähipiirin ihmiset ja uudet sukulaiset. Kaikki uusiksi, perinteisesti.

Ensin alkoi ”Maistasit nyt, nää perunat on tosi hyviä tän kastikkeen kanssa, ei tähän mikään riisi sovi” -argumentointi. Okei, se loppui kun aloin keittämään omat riisini. Seuraavaksi tuli ”Ai, etkö sä muka syö perunamuusia? Tässähän on voita ja punasta maitoakin!” -taktiikka. Sitten söin yhä vain salaattia ja kastiketta. Sitten ihmeteltiin juhannuksena kun ei grilliperuna käy kun ”Nää on niin hyviä ja tässä on paljon mausteita!” ja kumma kun kermainen perunasalaattikaan ei maistunut. Sitten keitin taas omat riisit ja tein pointtini selväksi. Ja ihan varmasti aika monta kertaa kerroin kaikki kokemukseni perunasta ja siitä, että minä en ihan oikeasti syö sitä.

Viime jouluna sain niskoilleni uuden maanittelu-huutoihmettelyn kun en maistanut maailman parasta perunalaatikkoa. Kieltäydyin kohteliaasti ja totesin, että ”se on varmaan ihan hyvää, mutta mä ja peruna ei olla ystäviä”. Ja nyt viime viikolla asia muistettiin taas, kun juttelimme tulevamme kylään jouluaatoksi: ”Sitten sä kyllä voisit maistaa sitä perunalaatikkoa! Kun se on mummon resepti ja kaikkea.” Eih.

Koska minulle on aivan yksi ja saatanan sama onko mummo vai paavi niitä perunoita keittänyt ja muussannut, se peruna on sitä samaa paskaperunaa ollut jo viimeiset 22 vuotta. Oletteko te kaikki ihan idiootteja vai eikö muuten vain mene ymmärrykseen? Oletteko te allergisia selkokielelle vai leikittekö te vain tyhmää? Oletteko kenties kokeilleet tätä kuullunymmärtämistä? (toim. huom. ymmärrättehän saman lähestymisen kuin minulla peruna-asiassa?)

Ei minusta ole aina kiva tilata ravintolassa ranskalaisia perusperunan sijaa, niin kuin pienet lapset, mutta niin se nyt vain menee. Ja se on ihan ok ja luulisi kaikkien meidän selviävän tästä aiheesta.

Te voitte syödä ihan mitä te haluatte, minä en välitä. Sori uudet sukulaiset ja kaikki muut uudet tuttavat, olette rakkaita, mutta olette aloittaneet taistelun, jonka olette hävinneet ennen kuin se alkoikaan.

Haluaisinkin nyt julistaa minut – ja kaikki muut perunattomat – rauhoitetuksi. Pitäkää katse omassa lautasessa ja antakaa minun edes syödä rauhassa.

Huh, tekipä hyvää avautua. Minä menen nyt keittämään itselleni vähän protestipastaa.

Moro!

Jakakaa toki kokemuksianne. En voi olla ainoa perunavihainen.

– Jenni H.