Ensimmäiset sanat ja Pentik-patoumaa
Nyt jännittää.
Olen miettinyt ja pähkäillyt blogin perustamista jo ainakin vuoden ajan. Tämän sivun asetuksia ja bannereita ja sivupalkkeja olen vääntänyt ainakin puoli viikkoa. Kaikki on tuskin vieläkään oikeilla paikoillaan ja pietä viilaamista ja säätöä riittää vielä kauan.
Mutta minulta tippuu kohta tukka päästä, jos en pääse jo vihdoin sanomaan jotain. Haluan aloittaa. Koska aloittaminen on aina kaikkein vaikeinta.
Hei, olen Jenni!
Tämä on ensimmäinen kunnollinen blogini ja olen aivan äärimmäisen innoissani. Hermostunut. Mutta innoissani. Siis to-del-la innoissani.
Ainakin noin innoissani.
Kaikki tässä blogissa on vielä vähän kesken ja olen pyöritellyt päässäni jo monta päivää kysymyksiä, kuten: millaisen kuvan annan itsestäni ensimmäisessä postauksessa (kiroileva apinaeläin tekee varmasti vaikutuksen), mitä kaikkea haluan oikeasti kertoa itsestäni, mihin suuntaan aion viedä tätä blogia, onko omalla kamerallani ottamat kuvat aivan liian huonoja, onko ulkona liian sateista, onko naapurin koira liian pörröinen.. seliseliseli. Nyt on aika aloittaa.
Pahinta, mitä tässä vaiheessa voi enää tapahtua on se, että tutustun uusiin ihmisiin ja saan jakaa ajatuksiani ja kiinnostuksiani muiden kanssa ja samalla inspiroitua muiden ihmisten kiinnostuksista. Tässä kohtaa pitäisi muistutella itseäni priorisoinnin tärkeydestä..
Haluan kertoa omasta elämästäni, arjestani, jokapäiväisistä huomioistani, ruuasta, ystävistä, erityisen paljon kynsilakasta (if you’re addict and you know it, clap your hands…), minua vaivaavista asioista, minua ilostuttavista asioista, mielipiteistäni.. Pääni rumasta mielikuvasta huolimatta Tursuilee niin paljon kaikkia asioita, joita haluan jakaa, etten osaa niitä tähän edes listata. Ja minä sentään olen oikeasti listaamisen kuningatar.
Olen ajatellut, että ehkä tästä tulee sellainen tuttavallisesti sanottuna söin-koko-viikon-pelkkää-makaronia -lifestyleblogi. Ainakin niin kauan, ennen kuin opin ottamaan makaroneistani kauniisti valotettuja studiokuvia, suomalaisilta designlautasilta.
En kylläkään kannata inhorealismia. Rakastan bloggaajien ottamia kauniita kuvia, enkä koskaan kieltäytyisi niistä designastioistakaan.
Aalto-maljakon kyllä heittäisin seinään. Siinä on vain jotain syvää pahuutta, joka saa jonkun sisäisen viha-aurani sykkimään ja lujaa. Saman reaktion aiheuttaa se riivatun Pentik-poro. En ymmärrä mistä lieskojen syövereistä se on tähän maailmaan sylkäisty.
Mutta ehkäpä palaan siihen aiheeseen myöhemmin. Onko kellään muulla samanlaisia patoumia joitain esineitä kohtaan?
En halua venyttää ensimmäistä postausta liian pitkäksi, vaan yritän nyt pysyä aisoissa, että jaksatte lukea tämän.
Kerron itsestäni vielä lyhyesti ja mukavan ylimalkaisesti sen verran, että asustelen poikaystäväni kanssa ja opisekelen tällä hetkellä parturi-kampaajaksi. Olen kuitenkin aika väärällä alalla, sillä aivoni huutavat kirjoittamisen kaipuuta ja lempituntini koulussa ovat teoriatunteja. Ei pahalla hiusalaa kohtaan, mutta tarvitsen aivojani vähän enemmän.
Sivupalkissanikin on vielä oman profiilikuvani kohdalla tuollainen lasia nuoleva saukko. Ehkä kuva tosiaan sitten kertookin enemmän kuin tuhat sanaa.
:)
Huh, ensimmäinen postaus purkissa. IIK.
– Jenni H.