Ilman päätä ja häntää

Minulla on hieman hutera 5-vuotissuunnitelma.

Sitä ei ole.

Olen tähän mennessä kahlannut läpi lukion, käynyt journalistiikan opintoja kansanopistossa ja viime keväänä valmistuin ammatikoulusta parturi-kampaajaksi (seikka, joka naurattaa yhtä paljon aina kun näen oman surkimustukkani peilistä – hoi vaivannäkö?). Olen mennyt vuosia perse edellä puuhun ja ryntäillyt koulusta toiseen. Joka kevät on uusi paniikki: mitä ihmettä minä teen seuraavaksi, pakko keksiä jotain.

Ongelmana on se, etten ole sillä tavalla äärimmäisen lahjakas missään erityisessä asiassa. En ole erityisen hyvä matematiikassa, mutta en ole surkea siinä. En ole maailman lahjakkain kirjoittaja, mutta en ole surkea siinäkään (kymppi vetoa, että katkera anonyymi tulee ja vetäisee iskun nivusiin). En ole edes lapsuudesta asti halunnut johonkin tiettyyn ammattiin ja tunteeni kaikkia aloja kohtaan vaihtelevat maanis-depressiivisesti jopa parin viikon välein. Joskus kuvittelin haluavani tanssijaksi. Joskus halusin palavasti vain kirjoittaa – kunnes menin lehteen hetkeksi töihin ja totesin, että hakkaan mieluummin päätäni asfalttiin. Sitten kuvittelin, väsyneenä kaikesta lukemisesta ja pingottamisesta, että haluan tehdä jotain luovaa ja konkreettista käsilläni.

Juu, ei.

Nyt olen ollut töissä ja siinä pisteessä, että ihmisten lääppiminen alkaisi jo pikku hiljaa riittää (olen siis ihan oman alani töissä, jos se jollekin jäi epäselväksi), vaikka asiakkaat ovatkin suurimmalta osin ihan hilpeitä ja leppoisia ja he ihan oikeasti ilahduttavat minua päivittäin.

Silti..

Eikö mikään siis muka riitä? Ovatko ihmiset yleensäkin tosiaan sellaisia, että nykyinen tilanne ei vain mitenkään voi kelvata? Nykyisessä työpaikassa voisin olla niin kauan kuin nivelet ovat paikoillaan, mutta kun voisin tehdä kaikkea muutakin elämässäni kuin tyytyä osaani tässä hetkessä. Onko näin edes korrektia sanoa? Monet tuskailevat edes saadakseen pätkätöitä ja vaikeita elämäntilanteita on yhtä monia kuin on ihmisiäkin. Keksinkö nyt itselleni ongelmia?

Mutta ehkä tämä nyt on sellainen asia, johon ei kannata sekoittaa muiden ihmisten mielensäpahoituksia. Jos on rohkeutta tehdä taas jotain uutta – kuten toivon itselläni olevan, että joskus saan rauhan tulevaisuuteni kanssa – niin eikö se rohkeus kannattaisi käyttää hyväksi, ennen kuin vain tyytyy osaansa ja kuvittelee, ettei parempaa välttämättä edes ole tulossa? Kyllä rohkeuskin voimavarana voi hiipua, jos siihen ei kiinnitä huomiota.

Se suunta, johon haluan lähteä, sattuu nyt vain pahasti uupumaan. Lainaan nyt rakasta ystävääni, jonka kanssa olen varmasti lähemmäs tuhat kertaa vatvonut tätä asiaa: ”Mä en näe sua tekemässä oikein mitään.”

Ja hän tiivistää ongelmani täydellisesti. Kuinka voi päättää tekevänsä jotain, jos on kiinnostunut vähän kaikesta? Kuinka voi hakea kouluun, jos on kaikessa vähän niin kuin tasaisen hyvä, mutta ei valmiiksi loistava? Olen äärimmäisen surkea ainoastaan.. noh, jonkun instrumentin soittamisessa. Vaikka senkin voisi toki oppia.

Mitä minä sitten olen oppinut ollessani nyt töissä?

En halua olla suorassa palveluammatissa. En halua madella työssä, jossa auktoriteettia on melkein mahdoton kasvattaa tiettyä pistettä pidemmälle. Haluan työn, jossa työpäivä useimmiten pyörii tylsästi kahdeksasta neljään ja maanantaista perjantaihin. Sen arvokkuuden olen huomannut vasta nyt, koska työ, joka loppuu aikaisintaan viideltä ja syö lauantait, ryöstää suoraan aikaa omalta vapaa-ajalta sekä perheeltä ja ystäviltä. Sitä en siedä, sillä oman käsitykseni mukaan elän tässä maailmassa vain kerran. Ja minä pidän ihmisistä, mutta haluan pitää sen oman 60 sentin, tiukalla mulkaisulla varjellun henkilökohtaisen tilan ympärilläni. Haluaisin välillä sulkeutua omaan työkoppiini, jotta voin rauhassa näyttää kiukkuiseltakin töitä tehdessä, mutta sitten haluan taas päästä hymyilemään ja hölpöttämään ihmisille.

Mutta palvella minä en halua. Palveluammatit ovat todella vaikeita (ja tärkeitä), mutta oikean arvostuksen saaminen siinä ammatissa on niin hetkellistä, etten halua sitä tietä itselleni. Sitä paitsi olen liian kova luu siihen, että opettelisin myötäilemään ja jopa matelemaan lopuksi työelämäkseni. Haluan ainakin uskoa niin. Olen empaattinen, mutta en halua muuttua liian säyseäksi.

Aivoni ovat aika tiukkaa liisteripuuroa tämän aiheen tiimoilta. Aion hakea ja aion myös päästä kouluun taas ensi keväänä. Mutta minne? Haluaisin kovasti ylipistoon, sillä haluan taas alkaa käyttää päätäni ja todistaa, että minä pärjäisin siellä.

Pfuuf.

Miten te muut olette selvinneet tällaisista olemisen kriiseistä (jotenkin haluan olettaa, että olette selvinneet..)? Pitäisikö minun mennä johonkin ammatinvalintapsykologille? Kuka huitaisisi minusta jonkun kaiken kattavan luonneanalyysin ja kertoisi millä alalla minä oikeasti pärjäisin ilman, että otsasuoni pullistelee kallosta irti?

Näitä vanhoja kuvia selaillessa lukiosta ja kummalliselta kansanopistovuodelta on yksi asia kuitenkin selvä: minun on päästävä vielä kouluun. Siitä maailmasta en ole vielä valmis luopumaan. Jokainen koulu on kasvattanut minua niin paljon ja olen tavannut elämäni hienoimmat ihmiset koulun kautta. Ajatus siitä, että saisin edes vielä kerran kokea sen, on ihan käsittämättömän hieno.

Olisi varmaan päätösten aika. Kevät tulee kuitenkin taas ihan puskista.

Apua.

Ja plööööörg, olipa ajatusoksennus. Ottakaapa siitä tolkkua.

Sekavaa tiistaita. Nyt alkaa kuulkaa telkkarista IHOLLA!!!!!!!! JEEEEEEE. Paheeni.

– Jenni H.