Juhannus 2014: järisyttävät yhtärit mummin kanssa

Juhannuksena oli aivan saakelin kylmä, mutta mukavaa. Kohtasin kourallisen harvoja ja valittuja sukulaisiani, jotka ovat minulle hyvin rakkaita. En näe heitä kovin usein, koska asun sen verran kaukana, mutta pari päivää yhdessä palelua ja sateessa heitettyä tikkaa teki ihan hyvää.

Kohtasin viikonloppuna myös pahimman viholliseni tämän universumin rajoissa: pimeän, sielua kalvavan ulkohuussin. Miksi ne ovat aina pimeitä ja mustia? Hyvä etten ota aina jotain haulikkoa mukaan kun luonto kutsuu.

Mutta mikä Kauna/The Ring -mörkö viihtyisi ulostesäiliössä (näin siis tietenkin kuvittelen pimeän pelkoisena)? Ehkä niin voisi tapahtua jonkun todella humalaisen japanilaisen käsikirjoittajan mielestä, jota yhtä aikaa vituttaa ja naurattaa kaikki, koska sekin elokuva luultavasti näkee päivänvalon Yhdysvalloissa.

Joka tapauksessa! Selvisin oman elämäni pelkokertoimesta hengissä ja yhtenä palasena, jotta pääsen kertomaan teille juhannuskuulumisia. Hurraa! Nyt valmistautukaa kuvapommitukseen ja sekalaisiin tunnelmiin viime viikonlopulta.

Kuten ehkä saatatte jo kuvista ja jutuista arvata, vietin juhannukseni aika syvällä metsässä, ainakin omalla kaupunkilaisnössömittapuullani. Mutta minä nautin siitä. En ole kasvanut isossa kaupungissa, joten välillä kaipaan ihan todellista pakomatkaa. Lähdin torstaina hakemaan pikkuveljeni Heinolasta ja sunnuntaina otimme suunnaksi Mikkelin perämetsät ja mökkielon.

Ja olihan siellä nyt kaunista. Katsokaa vaikka.

On aina jotenkin huvittavaa, miten saapumispäivänä on yrittänyt vielä lätkiä naamaansa meikkiä ja on tupeerannut hiukset ja laittanut converset jalkaan. Viimeistään seuraavana päivänä varustus muuttuu aika rujosti seuraavanlaiseksi..

Crocsit (uutukaisen uuden, mökkiä varten hankitut, voitteko kuvitella?), kolmet kiristävät housut päällekkäin, jotta on mahdollisimman vaikea huitaista kitusiinsa pihviövereitä ja lisäksi villasukat ja aika monta pitkähihaista lisämassaa tuomaan muutenkin pöhöttyneen olemuksen ympärille. Pikkuveljeni edusti likaisissa collareissa ja lenkkareissa.

Perheelläni on aina yhteisissä juhlissa tapana pelata ja kisata erilaisissa lajeissa, esimerkiksi oman lennokin kasauksessa ja pituusheittokilpailussa. Omani oli ”kasaa surkeasti tekele, joka tekee kuolemansilmukan kohti omaa silmääsi” -mallia.

Emme kuitenkaan kisaa mitenkään veren maku suussa, ettei mene törkeyksien huuteluksi.

Mutta voitteko ymmärtää miten rankka laji polttopallo voi olla? Tai piilosen leikkiminen? Sillä se hetki kun piilosleikkiä kuumotellessa syösyin kaatuneen puun juurakon taakse sikiöasentoon, oli jotenkin.. maailmasta irtaannuttava. ”Mitä jos täällä on käärmeitä? Miksi polviin sattuu näin paljon? Löytääkö kukaan minua täältä? Elänkö huomiseen? Miksi en luovuttanut heti ja mennyt johonkin surkeampaan piiloon? Miten minä päädyin tähän tilanteeseen?” Se on aika shokki, kun tajuaa ettei aikuisenkokoista ruhoa saa enää piiloon mihin tahansa koloseen. Melkein kaksimetrinen enoni ahtautui autontakonttiin. Hänelle iso hatunnosto siitä ihmisjäsenten tetriksestä.

Juhannuksen pörröisin toveri oli Onni. En ole kissaihminen, mutta ragdoll-löllerö Onni on minun kaverini. Vaikka kannan yhä kaunaa siinä, että sille maistui toissa jouluna jalassa ollut villasukka vähän turhan hyvin.

Onni on kuulema ollut laihiksella (muahahaha). Se olkoon kostona sille kaikista kataluuksista.

Mökkijuhannuksessa parasta kyllä sukulaisten lisäksi on se, että asiat eivät ole niin justiinsa. Vanha radio soitti vain Yle Radio Suomea ja härskiä juhannusohjelmaa ja kuoharit juotiin muovimukeista. En ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä viinakset maistuvat parhailta tietyistä laseista juotuna. Minusta se juhannusmalja maistua parhaalta silloin, kun sain kippistää muiden vieraiden kanssa ja nyyhkiä vielä vähän sitä, että pikkuveljeni on myös jo kuohari-iässä. En ikinä pääse siitä yli.

Tästä kuvasta housuja ei näy, mutta olimme vahingossa pukeutuneet samoihin väreihin. Hahahah. Todella sööttiä.

Mutta voi kuulkaa, alkumaljoja maistellessa syntyivät kyllä kauneimmat fyysiset muistot tästä juhannuksesta. Jotkut ottavat isovanhemmistaan sellaisia tunnelmallisia nostalgiahuuruisia kuvia, joista huokuu historian havina. Minä otin mummini kanssa ihan ehdottomasti vuoden parhaat yhteiskuvat.

En saata vieläkään uskoa, että sain luvan julkaista nämä.

Hän tosin halusi välittää viestin, että ”mummi ei ole humalassa.”

Legendaarista.

Siinä on kuulkaa teille tähän väliin vaahtokarkkikukka! Eikö ole söpö? Kaikki saivat ruuan jälkeen valita kukkakimpusta omansa. Maailman sympaattisin idea, jos ei ole niin kieroutunut, että näkee tissiyhtäläisyyden. Ei siitä sen enempää.

Istuimme iltaisin aina grillikatoksessa palelemassa paistamassa makkaraa ja kanansiipiä ja tuijottelimme tuleen. Voi elämä. Anteeksi nyt kasvissyöjät, mutta liha on ihan mielettömän hyvää, vaikkakin todella epävalokuvauksellista.

Ja voi onnea miten paljon ruokaa meillä oli. Syöminen on niin iloinen asia, ei siitä mihinkään pääse. Hulluja ovat ne, joiden mielestä ruoka on vain polttoainetta.

Ehdimme nauttia siitä harvinaisesta aurongostakin viikonloppuna. Noin vartin verranko sitä nyt kesti? Silloin otettiin aurinkoa.

Tarkemmin ottaen otimme aurinkoa siis villasukissa, kaulahuiveissa ja triplatakeissa. Auringonottokuvat näyttivät lähinnä siltä, että kaikilla oli hyytävä dagen efter edellisen illan jäljiltä ja porukka keräili itseään laiturilta illan rellestämisen jälkeen (mitä ei kyllä oikeasti tapahtunut, saanen sanoa). ”Yöööäääärg, miks mä oon laiturilla…? Aurinko sattuu”.

Tiedättekö muuten mikä on tuo kelluva kuutio, jota radio-ohjattava vesiskootteri tuuppii eteenpäin?

Se on, hyvät ihmiset, meidän eeppisin juhannuskokkomme kautta aikojen. Siellä on tuikku sisällä. Komia kuin mikä.

Mutta ihan tosissaan, kuka hullu olisi ilman vakavaa paleltumisriskiä ehtinyt kasata kokkoa ennen kuin sormet tippuvat? Että älkääpä arvostelko siellä. Sukelsiko teidän kokkonne lopuksi näyttävästi – tai vähemmän näyttävästi – järven syleilyyn? Enpä usko. Kelluva roihu on niin 2009.

Minun juhannukseni oli kyllä hyvä. En törmännyt ruuhkassa kehenkään, ei ollut hyttysiä, enkä oikeastaan edes pidä helteestä, joten en sitä ikävöi. Sauna oli lämmin ja ulkona hiljaista. Kissa ei kertaakaan kävellyt yöllä naamani ylitse, eikä pihvi loppunut kesken.

Lopuksi haluan vielä jakaa teille itkunaurukohtaukseni viikonlopulta. Hetki olkoon samalla myös joku päivän asu -hössötys, jos joku niistä pitää.

Siinä! Talvea varten topattua kroppaa nuoleva, joka ikistä kurvia korostava, nostalgiahuuruissa kotoa nopeasti matkaan napattu, kirkuvankeltainen (kuva ei tee oikeutta värille) Legoland-sadetakki, joka ostettiin veljelleni silloin, kun hän oli ainakin metrin lyhyempi ja riukulaiha lapsi (sorry bro). Veljeni joutui väkivalloin riistämään takin pois, koska jäin siihen jumiin.

Joskus olen niin upea, että ihmettelen miksei blogiani palkita Aussie Blog Awardseissa vain sen takia, että näytän ihan mallilta.

Niinpä.

Mutta mitenkä teidän juhannuksenne sujui? Saitteko annoksen korpea kuten minä vai vietittekö urbaanijuhannusta kaupungissa? Kertokaa minulle juttuja!

Ja vaari, jos ikinä löysit tänne asti lukemaan näitä juttuja: hyvä hyvä hyvä! Uskaliasta blogimaailmaan tutustumista. Pisteet siitä.

Kuullaan taas ihmiset rakkaat! Toivottavasti nautitte olostanne.

Moro.

– Jenni H.