Kyllä äiti – sittenkin – tuntee lapsensa

Isäni ja äitini viettivät tuossa muutaman viikon etelän lämmössä ja palasivat äärimmäisen ruskeina, väittäisin, että jopa mustina takaisin.

Matkan aikana äitini lähetteli minulle viestillä aika monta kuvaa koruista ja rahapusseista ”Onko kiva?” -kysymyksen saattelemana. Ja ronkeli kun olen, niin en syttynyt millekään tuliaiselle ja aiheutin matkaajille muutaman harmaan hiuksen, kun en tykännyt hopearenkuloista tai öklöstä pöllökuosista (sori vaan).

Vaikka on kyllä itseasiassa maailman herttaisin ja toimivin idea ensin kysyä miellyttääkö joku tuliainen. Äitini ja minä molemmat tiedämme, että on kamalaa saada lahjoja ja yrittää naama taitavimmassa tehohymyssä ilakoida tarpeeksi – mutta ei epäilyttävän liikaa – että ”Täähän on tosi kiva!”, vaikka oikeasti haluaisit – anteeksi karkea vertaus – lähettää sen vähän vikkelään SPR:n konttiin.

Ajattelin, että ymmärrettävästi äitini luovutti tuliaisten kanssa (tai siis, varmasti isänikin oli hengessä mukana, mutta luulen, että itse tavaroiden hipelöinti jäi äidilleni) ja palasi pikkuputiikeilta makaamaan altaan reunalle.

Mutta miten väärässä taas olinkaan. Eikä äiti olisi voinut osua yhtään paremmin nappiin tuliaiseni kanssa!

Se on aivan valtava joulusukka! Minun jättipäänikin mahtuu sinne!

Voi tätä onnea. Mitähän äitinikin sanoi antaessaan sen.. ”Kaikesta krääsästä sä tykkäät just tästä.” tai jotain.. Hahaha. Silti niin totta.

Minun mielettömän hienossa joulusukassani – jos jollekin ei tässä vaiheessa jo valjennut, niin minä elän ja hengitän joulua jo lokakuusta asti – on myös tuollainen joulu.. ööh, kummitus?

Ja pakettikoira! Oih.

Nyyh, tätä materiailoa.

Kyllä ihan selvästi on olemassa joku äidinvaisto/intuitio mikä vain hoksaa nämä jutut, koska oikeasti olemme kuin yö ja päivä melkein kaikissa makuasioissa.

Nyt menen kieriskelemään tähän jouluonneen. Kivaa maanantaita ihmiset! Palaillaan.

– Jenni H.