Manic Run ja henkinen urheiluvoitto

ELOSSA.

Tosiaan minähän kävin urheilemassa viime lauantaina. Pitikin ihan kertoa siitä teille, koska tätä ei tosiaan usein tapahdu – ainakaan näin suuressa mittakaavassa, tai muutenkaan.. ketä minä huijaan – ja olen yhä liikuttunut ja jeesustakiittävänonnellinen siitä, että selvisin siitä hirveästi koitoksesta ihan kirjaimellisesti yhtenä palasena.

Eli, jos joku lukaisi edellistä postausta, niin kerroin osallistunvani (tai tässä vaiheessa osallistuneeni) Manic Run -juoksutapahtumaan. Viime lauantaina kello seiskan aikaan minä ja noin kaksisataa muuta ihmistä ryvimme, juoksimme, puuskutimme, kiipeilimme ja toheloimme 40 minuutin ajan rataa ympäri Tampereen Messukeskuksessa.

Siis esterataa, painotan. Ja haluan yhä painottaa myös sitä, että olen lenkkeillyt viimeksi viime vuoden syyskuussa.

Apua.

Ja olihan se koko juoksu nyt äärimmäisen kuumottava. Heti ensimmäisessä esteessä meinasin saada paniikkikohtauksen kun jäin ihmismassan alle jättikokoiseen löröön pomppulinnaesteeseen. Kuulostaa aika nössöltä, mutta siinä oli kyllä Simba vs. puhvelit -asetelma ihan tosielämässä.

En mennyt seuraavilla kierroksilla siihen esteeseen enää uudestaan.

 

Minulla oli onneksi ystäväni Taru mukana rypemässä – okei, myönnettäköön nyt että hän oli minua kyllä huomattavasti ketterämpi – sillä henkinen tuki oli aika tärkeää, kun kiipeät monen metrin korkuista seinämää ylös tiedostaen, että jos putoat, alla on betoni vastassa. Kyllä paniikki ja kuolemanpelko tosiaan ovat parhaat motivaattorit.

Tapahtuma oli kyllä muutenkin villi, kun halli oli bilevalaistu ja musiikki jytkäsi ja kaikilla osallistujilla oli vilkkuvia rannekkeita ja pimeässähotavia vaatteita. Ihan huippuhyvä idea! Mutta ei se kyllä ollut yhtään niin leppoisa kun kuvittelin. Pelkäsin aika tosissani suurimman osan siitä 40 minuutista, joka se juoksuaika oli.

Mutta minä tein sen. Minä juoksin ja kiipesin niin paljon kuin vain jaksoin. Vaikka en ehkä kyennyt kaikkiin esteisiin, annoin silti parhaani (kuvitelkaa tähän kohtaan Rocky lyömässä nyrkkiä ilmaan).

Enemmän tuo koetus oli henkisesti raskas ja siitä selviytyminen pitkälti päästä kiinni, vaikka en ollut ennen tajunnut mitä se edes tarkoittaa.

Kyllä minä nyt etukäteen tiesin, että kuntoni ei ole rautaa ja ihan joka paikkaan en jossain kohtaa jaksa kiivetä, koska käsistä loppuu yty. Mutta se, että uskalsin mennä, merkkaa minulle enemmän kuin mikään. Taustaa: muutamia vuosia sitten, kun vielä oikeasti urheilin (olisittepa olleet näkemässä reisilihakseni), polvelumpioni poksahti paikoiltaan kesken yhden tanssiesityksen ja tumpsahdin lattialle istumaan ja tuijottamaan ihan todella väärään suuntaan sojottavaa jalkaani. Minulle ei ollut ennen sattunut ikinä mitään, ei edes pahaa venähdystä. Koko tapahtuma veti minut ihan lukkoon ensin moneksi kuukaudeksi, koska olin ihan epätoivoinen ja säikähdin niin pahasti. En muista niistä ajoista juuri mitään. Ja se pelko jäi kytemään silloin aikoinaan ja asia on ollut minulle ihan äärimmäisen raskas ja pelottava, vaikka polvi leikattiin ja kuntoutettiin tapahtuman jälkeen.

Mutta se järjetön pelko siitä, että se käy uudetaan ja menen taas henkiseen lukkotilaan vuosiksi.. Ei kiitos.

Ja olin ihan varma ennen Manic Runia, että jalasta kuuluu taas poks ja raahaudun verisenä maaliin raahaten perässäni lahkeessa roikkuvaa irtojalkaa, joka joudutaan amputoimaan… Worst case scenario. Juoksun lopussa olin niin äärimmäisen huojentunut ja epäuskoinen, että jalkani kesti, eikä siihen edes jomottanut. Se ajatus ei meinannut mahtua aivoihini. Minun jalkani on ihan okei. Ja minä olen ihan okei.

Ihan kuin olisin sodasta selvinnyt.

Pieni voitto.. no en tiedä kyllä kenelle, mutta hillittömän suuri voitto minulle! JES.

Enkä olisi selvinnyt ilman Tarua tästä. Joten kiitos siitä henkisestä tuesta ja kiitos siitä, että kiskoit minut ylös milloin mistäkin esteestä. Hahah.

Saatan mennä ensi vuonna jopa uudestaan, vaikka kädet ja reidet oli aika muussina. Silleen hyvällä tavalla.

Mutta en kyllä mene siihen pomppulinnaesteeseen ilman jotain pesismailaa tai muuta kättä pidempää.

Voiko tätä kaikkea kutsua jo liikunnan riemuksi?

Pöllämystyneen helpottunutta viikonlopun alkua. Hehe.

– Jenni H.