Mitä opin rapsuttaessani kuolaavaa eläintä? Eli: ihmiskokeen tulokset.
Sain viikko sitten perjantaina poikaystäväni perheen koiran hoitoon viikoksi, sitä kun ei voinut alkaa raahaamaan perässä pitkin Italian katuja, jonne varsinaiset omistajat suuntasivat. Eräässä aiemmassa postauksessa tein oman elämäni Bucket Listin (lista asioista, jotka haluaa tehdä ennen kuolemaansa) ja siinä oli sopivasti kohta: Ole koiranomistaja. Pääsin kokeilemaan rajojani ja stressinsietokykyäni yllättävän pian.
Tänään muutaman tunnin päästä kun pakkaamme koiran autoon ja palautamme sen tuttuun ympäristöön, loppuu siis viikon mittainen ihmiskoe: täysin eläimettömästä perheestä (meinasin heittää tähän, että veljeni on kyllä aika apina hekoheko, mutta se läppä taisi olla hauska viimeksi ala-asteella) tulevan ihmisen koiran hengissä pitäminen ja ainainen korvienrapsutus.
Eikä se eläimen kanssa asuminen nyt niin autuasta tietenkään ollut, mutta ei myöskään raastavan kamalaa. Tämä viikko on ollut vain erilainen.
Tässä yhteenvetoa siitä, mitä viikon aikana on tullut ilmi. Hyvässä ja pahassa.
Olen viikon aikana taistellut varmaankin tuhansia ja tuhansia kertoja siitä, kuka saa työntää koipensa minun puolelleni sänkyä. Olen hävinnyt surkeasti.
Olen saanut niin monta aivastusta naamalleni, etten enää tiedä miten paljon minua voi vielä ällöttää.
Olen rapsuttanut.
Ja rapsuttanut.
Ja rapsuttanut.
Ja rapsuttanut.
Ja rapsuttanut.
Ja saanut ulisevia, messevänhajuisen hengityksen maustamia moitteita siitä, etten yhäkään ole rapsuttanut tarpeeksi.
Olen imenyt keuhkoihini epätodellisen määrän raitista ilmaa ja ollut muutenkin harvinaisen aktiivinen. Koiran takia jouduin joka tapauksessa olemaan valppaampi ja ulkoilukuntoinen jopa sunnuntaisin (en tarkoita sitä, etten voinut olla krapulassa, vaan että minun oli harjattava tukkani ja pestävä hampaani, ettäs tiedätte), joten olen löytänyt itseni vähän kaikkialta. Kuten Pyynikiltä, josta nämä kuvatkin on otettu ilahduttamaan teitä.
Pyynikillä oli myös yksi tulevaisuuden toivo kuseksimassa keskellä parkkipaikkaa. Ihan vain huomautuksena: edes minun koirani ei tehnyt niin. Terveisin Jenni-täti.
Olen myös puhunut naapureilleni enemmän kuin ikinä. Ihan kuin olisi ulkomailla. Tai mamunaapurustossa. Mutta tietysti olen jutellut lähinnä niille koirallisille naapureille. Ensi viikolla palaamme takaisin hermostuneelle ja jännityksestä kipsatulle moi-alueelle. Emmekö todellakaan katso toisiamme silmiin. Ei tässä nyt sentään ketään yritetä iskeä.
Lisäksi olen todennut sen, että jos ikinä otan itselleni oman koiran, haluan sellaisen, joka ei ruhollaan peitä televisiota tai kaikkia kulkuväyliä edessäni.
Haluan myös jonkin ydinräjähdyksenkestävän purkin koiranruualle. Se haju vetää tajun kankaalle. Eipä muuten ihme, että koiran aamuhengitys (sekä päivä- ja ilta- ja yöhengitys) olivat niin kaukana tästä tajunnan maailmasta.. Omalle koiralleni tulen syöttämään voikukkia, currya, suklaata ja grillikanaa.
Viikon aikana olen myös huomannut, että elämä voi joskus ihan todellakin pyöriä koirankakan ympärillä. Onko se surullista?
Muutaman kerran olen ollut myös todella huolissani, sillä ainakin oma adoptiokoiramme on nukkunut suurimman osan vuorokaudesta. Onko se masentunut? Pitääkö sille heittää keppiä? Yrittääkö se vaipua itsehypnoosiin, koska se ei halua olla täällä? Vai tekeekö se juuri sitä, mitä minäkin tekisin, jos minulla ei olisi näennäisiä velvollisuuksia: vetelee pehmoisia unihirsiä.
Pakko kyllä myöntää, olen myös aika kyllästynyt puhumaan koirista. Tuntuu, että olen muuttumassa keskustelupalstoilla ja Facebookissa vaahtoavaksi omaa mussupussukkaa palvovaksi crazy dog ladyksi. Kyllästytän itse itseäni.
Mutta tasapuolisuuden nimissä, vaikka se jatkuva tunne siitä, että joku tuijottaa niskaani (läähättäen vieläpä..) on ollut hieman häiritsevä, olen kyllä pitänytkin siitä, että olen saanut muun muassa niin ylitsevuotavan vastaanoton aina kun tulen kotiin.
Ehkä minusta voisikin tulla joskus oikea koiranomistaja. Kaikkeen tottuu. Edellisessä koirapostauksessa joku kommentoi, että kun on vuosia ollut koirien kanssa, on todella outoa, jos niitä ei nää muutamaan päivään.
Ja ehkä se on sama juttu kuin lasten kanssa. En ole niin täpinöissäni muiden ihmisten lapsista, mutta omat olisivat varmasti ihan jopa miellyttäviä.
Onpa sillä pieni pää ja iso perse.
Summa summarum. Ihan kiva ettei tarvitse hetkeen käydä lenkillä. Vähän kauhistuttaa, koska saatan laiskistua.
Kyllä nämä koirajutut tulevat jo korvista. Nyt lähdemme viemään koiraa autoon. Tai pakottamaan. Eihän se minnekään varsinaisesti liikahda, ellei palkkiona ole makkaraa.
Ymmärrän yskän.
Phuh. Kiitos ja hei.
Ja nyyhkis! Joudumme luopumaan autostakin, koska se lähtee koiran mukana Heinolaan. Tätä luksusta tulen kaipaamaan.
Aikuiselämän teeskentely loppuu tähän.
Moro.
– Jenni H.