Niin rumia pasteijoita
Huomenna (julkaisen tämän kyllä sen huomisen puolella, kun taas kukun yöni) on lauantai ja huomenna on juhlat! Valjastin ystäväni Tarun leipomaan kanssani pasteijoita ja kakkua ja onneksi hän uhrasi perjantai-iltansa keittiöni nurkissa – kyllä, siihen kaikkeen kului yllättävän paljon aikaa – sillä yksin varmaan vieläkin nyyhkisin raakaan voitaikinaan keittiön pöydän äärellä.
Mutta voi jeesus, miten rujoja muutamista pasteijoista saa.
Vai ovatko nämä rustiikkisia?
Ei. Rumia ne vain on.
”Jenni, miten te sen teitte?”, vaaditte varmasti tietää.
Noh. Täytteeseen tulevia kananpaloja on ensinnäkin turha pilkkoa liian pieniksi, koska pitää olla suutuntumaa. Sitten kannattaa unohtaa turha suunnittelu, vetää lonkalta mittasuhteet ja ahtaa nyrkinkokoisia täytepaakkuja pikkiriikkiseen taikinalättyyn. Väkivalta on suotavaa ja oikeastaan pakollista. Voit yrittää käyttää haarukkaa reunojan sulkemiseen ja koristeluun – ihan niin kuin Lumikissa, jossa ne linnut koristelee hienostuneesti niitä piirakoita – mutta samahan se on, vaikka puukottaisit nyyttejä lihaveitsellä. Jälki ei juuri eroa.
Aika sielua hivelevää tilankäyttöäkin, eikö vain?
Suosittelen muuten myös välttelemään jauhojen käyttöä leipoessa, jotta raakaa taikinaa voi raapia pöydästä irti ja samalla tuhota viimeisetkin yritykset saada paketti ehjänä edes pellille asti.
Ja lisävinkkinä: sulattakaa jäisiä voitaikinalevyjä mikrossa. Liian kauan. Kai se on ihan ok, että taikina alkaa muuttua harmaaksi lämmetessään?
Eihän näitä nyt voinut totisella naamalla tehdä. Katsokaa nyt niitä. Sattuu.
Mutta kun ne saadaan hihityksestä huolimatta pellille, ne voidellaan ja uskotaan jo varmasti liitukaudelta asti kukoistaneeseen sääntöön: kyllä se paistopinta tekee niistä paremman näköisiä.
Ja kas, näinhän siinä kävi!
Ei läheskään yhtä rumia kuin alussa. Kaiken voi voidella kananmunalla ja tuuppaista uuniin paranemaan.
Niin ja miltäs se kakku näytti?
Aika mehevältä se näytti.
Kunnes rupesin leikkelemään sitä. Sehän meni tietysti ihan little firesticks of thousand pussies (hoksaattehan mihin tämä Miika Nousiaisen käännös johtaa..) ja siirsin kakun noin seitsemässätoissa osassa alustalta toiselle.
Mutta sekin korjataan kuorrutteella. Ei se leipominen nyt niin vaikeaa ole.
Kaikki nämä leipomuksethan ovat siis huomista varten, josta ehdin jo aiemmin vähän intoilla. Ja tiedättekö mitä nämä pillien värit tarkoittavat?
Noh, arvatkaa, arvatkaa!
Sitä, että huomenna on Harry Potter -bileet (tupien värit, halooo)!!!! Saanko olla vielä enemmän innoissani? Olen vaikken saisikaan. JIHUUU.
En ikinä ikinä ikinä kasva liian aikuiseksi Potter -teemaan. Luojan kiitos, minulla asuu Tampereella ystäviä, jotka ovat tässä törttöilyssä mukana samalla hilpeydellä.
Vielä olisi paljon koristeltavaa ja askarreltavaa, koska en taaskaan voinut mennä siitä, mistä aita olisi ollut vähän matalempi. Mutta ihan sama! Tämä on niin kivaa.
Nyt olisi varmaan aika sulkea läppäri tältä yöltä, vaikka en malta nukkua. Ihan kuin olisin taas ala-aseella.
Toivottavasti pasteijat piristivät teitä. Eivät omat tekeleet näytä enää yhtä tyhmiltä verrattuna näihin?
Hyvää yötä ihmiset.
– Jenni H.
Ps. Kyllähän minun piti puhua ensin ihan vaan hiuksistani, mutta tällä hetkellä päässäni on pissanvärisiä raitoja, joten en oikein osaa muuta kuin masistalla kuontaloani. Pasteijat olivat hilpeämpää materiaalia.